Ympäristöoikeus

Ympäristöoikeuden tiivistelmä

Tiivistelmä perustuu oppikirjan lukuun 5, aiheena ympäristöoikeus. Tiivistelmä antaa lukijalle yleisen kuvan ympäristöoikeudesta. Kansainvälinen ympäristöoikeus on oikeudenala, joka keskittyy ympäristönsuojeluun ja luonnonvarojen kestävään käyttöön maailmanlaajuisesti. Se pyrkii vastaamaan rajat ylittäviin ympäristöongelmiin muun muassa ilmastonmuutokseen, luonnon monimuotoisuuden vähenemiseen ja merien saastumiseen. Moderni ympäristöoikeus on syntynyt kansainvälisessä oikeudessa jatkuvan kehityksen myötä ja siihen on vaikuttanut yksipuolisten valtioiden toimet, ja erityisesti sopimusprosessien luominen sekä oikeuden päätökset. 

Ympäristönsuojelu kansainvälisessä oikeudessa ei ollut vielä merkittävässä roolissa sen alkuvaiheessa sillä ihmisten toiminta ei aiheuttanut uhkaa ympäristölle. Ympäristönsuojeluun alettiin kiinnittämään enemmän huomiota vasta 1960-luvulla ja näin ollen yhteistoiminta laajeni melko nopeasti kansainväliselle tasolle. Valtioiden ja kansalaisjärjestöjen välille syntyi jännite ympäristönsuojelun huolesta. Kehittyneemmät valtiot vaativat, että eniten hyötyneet valtiot ovat velvollisia kantamaan suurimman vastuun ympäristön pilaantumisesta. Luonnonvarojen suojelu oli ensimmäinen keskeinen tapaus ympäristöoikeudessa, joka koski hyljekiistaa (1893) ja tämän tapauksen myötä myöhemmin solmittiin Washingtonin hyljesopimus (vuonna 1911), joka kielsi hylkeiden pyynnin avomereltä ja loi sääntöjä luonnonsuojeluoikeuteen. Ympäristösuojelulle merkittäviä tapauksia oli myös kansainvälisen Oder-joen komission tapaus (1929), jossa edellytettiin kaikille valtioille oikeus vapaaseen liikkumiseen joella ja näin ollen päätös loin perustan kansainvälisten vesiväylien oikeudelle ja yhteisten luonnonvarojen hallinnalle. Toisena merkittävänä tapauksena oli Trail-Smelter-Välimiesmenettely (1935), jossa Yhdysvallat ja Kanada kiistelivät ympäristöhaitoista. Kansainvälinen elin totesi ensimmäisen kerran, että valtiot vastaavat omista ympäristöhaitoista sekä vahingoistaan, jotka ovat aiheutuneet toiselle valtiolle. Kolmantena Lac Lanoux välimiesmenettely tapaus (1957), jossa välimiesoikeus totesi valtioiden olevan velvollisia neuvottelemaan naapurimaiden kanssa sekä minimoimaan aiheutuvat haitat. Tapauksen myötä tunnustettiin ensimmäistä kertaa kahden valtion välillä jaetun luonnonvarojen oikeudenmukaisen käytön periaate. Tapaukset loivat pohjan ympäristöoikeudelle, mutta myös korosti tasapainottaa valtioiden suvereniteettia ja yhteisiä ympäristötavoitteita.

Ympäristöä ei ole yksiselitteisesti määritelty kansainvälisessä oikeudessa, mutta se koostuu yleisesti abioottisista ja bioottisista luonnonvaroista, kuten ilman, veden, maaperän, eläimistön ja kasviston. Lisäisiksi siihen sisältyy kulttuuriperinnön ominaisuus sekä maisemien ominaispiirteet. Määritelmä kattaa useita ympäristönasioita, kuten saasteiden torjunnan, lajien ja elinympäristön suojelun sekä luonnon- ja kulttuuriperinnön säilyttämisen. Ympäristönsuojelu on toimintaa ja politiikkaa, jolla pyritään luonnonvarojen säilyttämiseen, ekosysteemien tasapainon ylläpitämiseen ja ympäristön pilaantumisen estämiseen. Tämä on erityisen tärkeää, koska nykyisessä maailmassa ilmastonmuutos, biodiversiteetin väheneminen ja saastuttaminen rajoittaa planeettamme kestävyyttä ja hyvinvointia tuleville sukupolville. Ympäristönsuojelun tavoitteet jaetaan neljään osa-alueeseen. Ilmastonmuutoksen hillitseminen, joka käsittää kasvihuonekaasupäästöjen vähenemisen, uusiutuvien energialähteiden käyttöönoton ja energiatehokkuuden parantamisen. Biodiversiteetin suojelu, joka taas on luonnon monimuotoisuuden säilyttämistä estämällä lajien sukupuuttoa ja sillä pyritään suojelemaan ekosysteemejä. Saastumisen torjunnalla tarkoitetaan ilman, veden ja maaperän pilaantumisen estämistä sekä kierrättämisen ja jätehuollon parantamista. Luonnonvarojen kestävällä käytöllä ilmaistaan veden, metsien, mineraalien ja muiden luonnonvarojen vastuullista hyödyntämistä siten, että nämä säilyvät seuraaville sukupolville.

Ympäristöoikeuden keskeisimmät periaatteet ovat kestävä kehitys (taloudellinen, sosiaalinen ja ympäristönsuojelun tasapaino), Yhteinen mutta eriytetty vastuu (CBGR) kaikilla valtioilla on vastuu ympäristönsuojelemisesta, mutta kehittyneillä valtioilla on suurempi vastuu historiallisten syitten vuoksi. Ehkäisyperiaate, jonka mukaan valtiot ovat velvollisia huolehtimaan siitä, että niiden alueelta ei aiheudu merkittävää vahinkoa toisen valtion ympäristölle.

Vuoden 1992 Rio de Janeiron ympäristö- ja kehityskonferenssi loi uuden vaiheen kestävälle kehitykselle. Rion julistuksessa korostettiin ympäristönsuojelun ja taloudellisen kehityksen yhdistämistä, josta syntyi nämä seuraavat periaatteet. Varovaisuusperiaate, joka edellyttää toimia vakavan tai peruuttamattoman ympäristövahingon uhan torjumiseksi, vaikka tieteellinen varmuus puuttuisi. Saastuttajamaksaa- periaate, jonka mukaan saastuttajan tulisi vastata saastutuksen kustannuksista.

Ympäristönsuojelua ohjaavat kansainvälisellä tasolla useat sopimukset, pehmeä oikeus (soft law) ja organisaatiot, kuten YK:n ympäristöohjelma (UNEP), joka sai alkunsa Tukholman ympäristökokouksessa vuonna (1972), ja kestävän kehityksen tavoitteet (SDG). Merkittäviä ympäristösopimuksia ovat Pariisin ilmastosopimus, biologista monimuotoisuutta koskeva yleissopimus (CBD), Montrealin pöytäkirja otsonikerroksen suojelemisesta, Baselin sopimus vaarallisten jätteiden hallinasta sekä YK:n ilmastonmuutoksen puitesopimus (UNFCCC).

UNEP:in sopimuksen tavoitteena on toimia kansainvälisenä elimenä, jolla omistaudutaan ympäristöasioille. Pariisin ilmastosopimuksella sitoudutaan osapuolten laatimiin ja hyväksyttyihin määräyksiin rajoittamalla ilmaston lämpeneminen yli 2 °C asteeseen esiteolliseen aikaan verrattuna. Valtiot ovat velvollisia seuraamaan edistystä ja arvioimaan tavoitteiden toteutumista viiden vuoden välein. Biologinen monimuotoisuus (CGB) sopimus käsittelee biologista monimuotoisuutta, joka määritetään Artiklassa 2 seuraavasti: "elävien olentojen vaihtelu kaikista lähteistä, mukaan lukien muun muassa maa-, meri- ja muut vesiekosysteemit ja niiden ekosysteemikompleksit; tämä sisältää lajin sisäisen, lajien välisen ja ekosysteemien monimuotoisuuden." Sopimus pyrki luomaan kokonaisen kehityksen. Asetti tavoitteita muun muassa biologisen monimuotoisuuden suojeluun, biologisten resurssien käyttöön, geneettisten resurssien käytöstä syntyvien etujen oikeudenmukaisen ja tasapuolisen jakamisen sekä sujuvamman teknologia siirron valtioiden välillä.

Wienin yleissopimus (1985) on kehityssopimus otsonikerroksen suojaamiseksi, josta syntyi myöhemmin Montrealin pöytäkirja, asetettiin tarkkoja tavoitteita CFC-yhdisteiden vähentämiseksi asteittain ja halonien käytön jäädyttämiseksi. Baselin sopimus perustuu kolmeen pääperiaatteeseen, jota valtioiden tulee noudattaa. Valtioilla on oikeus kieltää vaarallisten jätteiden maahantuonti. Valtioiden rajat ylittävää vientiä edellyttää, valtioiden etukäteistä kirjallista suostumusta sekä ei-sopimusvaltioiden kanssa kauppa on kielletty. YK:n ilmastonmuutoksensopimus velvoittaa osapuolivaltioita toteuttamaan seuraavia toimia kuten, ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja sopimuksen sopeutumiksesi kasvihuoneinventaarion, jossa valtiot sitoutuvat valvomaan ja kartoittamaan kasvihuonepäästöjään sekä kaasuja sitovia luonnollisia ympäristöjä kuten metsiä. Osapuolten on kehitettävä alueellisia tai kansallisia toimintasuunnitelmia, joiden tavoitteena on vähentää ilmastonmuutosta ja sen vaikutuksia. Sopimus kehoittaa eri maiden väliseen yhteistyöhön ja erityisesti ilmastonmuutoksen torjunnassa käytettävien teknologioiden kehittämistä ja jakamista. Vaikutukset ilmastonmuutoksesta tulee ottaa huomioon kaikessa sosiaaliseen, taloudelliseen tai ympäristölliseen suunnittelun liittyvissä päätöksenteoissa. Lisäksi osapuolet sitoutuvat ylläpitämään ilmastonmuutokseen koskevaa tieteellistä tutkimusta ja tiedonvälitystä sekä tuetaan koulutuksella ja pyritään lisäämään tiedon saantia. Näiden velvoitteiden tavoitteena on luoda yhtenäisyyttä ilmastonmuutoksen torjunnassa. Ympäristönsuojelu velvoittaa laajaa yhteistyötä valtioiden, yritysten ja kansalaisten välillä, koska ympäristöongelmat ylittävät kansalliset rajat. Uudenlainen teknologia, sääntely ja vastuulliset politiikan ratkaisut ovat keskeisessä asemassa, jotta voimme ylläpitää luonnon tasapainoa ja turvata elinkeinoisemman tulevaisuuden.

Kansalaisjärjestöt ovat neuvoa-antava elin, joka voi osallistua konferensseihin ja edistää valtioiden liittymistä kansainvälisiin instituutioihin. Ne tekevät itsenäistä tutkimusta ja keräävät tietoa auttaakseen valtioita kohdistamaan oikeanlaisia ympäristökysymyksiä sekä pyrkivät vaikuttamaan poliittisten tuen aktiivisuuden edistämistä, kuten Greenpeace. Kansalaisjärjestöillä on rooli sopimusjärjestelmien täytäntöönpanossa, esimerkki CITES ja CBD-sopimuksissa, jossa ne voivat konsultoida kansalaisjärjestöjä sopimusten toteutuessa. Kansalaisjärjestöissä voidaan nimittää ehdokkaita valvovaan komiteaan, jossa valvonta perustuu sopimuksen noudattamiseen. Heillä ei kuitenkaan ole oikeutta viedä tapauksia kansainvälisiin tuomioistuimiin eikä myöskään ne voi toimia tuomioistuimen avustavana tahona.

Ympäristöhallinnan monimutkaisuus on tehnyt valtioille haastavaksi hyödyntää perinteisiä kansainvälisiä riitojenratkaisumekanismeja. Esimerkiksi valitusoikeuden käyttö on hankalaa, koska vahinkojen todistaminen voi olla vaikeaa, samoin kuin syy-yhteyden osoittaminen normin rikkomisen ja valtion toiminnan välillä. Täytäntöönpanossa esiintyy useita haasteita, jotka liittyvät korjaustoimenpiteisiin, todistamiseen, tieteelliseen asiantuntemukseen tai useaan toimijaan. Korjaustoimenpide on ongelma kansainvälisessä oikeudessa, koska ongelma perustuu peruuttamattomaan vahinkoon, eli toisin sanoen reaktioon. Näin ollen korvaaminen ei ole mahdollista ja taloudellinen korvauskeino ei ole asianmukainen. Kansainvälinen oikeus kehittää usein mekanismeja estääkseen tulevia vahinkoja, sen sijaan, että jaettaisiin vastuuvahingot. Todistaminen perustuu pitkäaikaiseen toimintaan ja jossa osapuolina voi olla monta eri toimijaa sekä vahinko voi tapahtua asteittain. Näin ollen on vaikea osoittaa syy-yhteys, todisteet ja todistaminen. Tieteellisessä asiantuntemuksessa vaaditaan usein syvällisempää tieteellistä tutkimusta, jos kyse on monimutkaisesta ympäristöasian käsittelystä ja tämä tuottaa haasteellisuuden prosessin eri vaiheissa. Useita toimijoita on vaikea saattaa vastuuseen sillä toimijoina voi usein olla yksityiset henkilöt tai yritykset. Ympäristövelvoitteet eivät perustu vastavuoroisuuteen ja niiden rikkominen voi aiheuttaa eriasteista vahinkoa valtioille tai koko kansainväliselle yhteisölle. Esimerkiksi biologista monimuotoisuutta koskeva yleissopimus korostaa, että monimuotoisuuden säilyttäminen on yhteisenä huolenaiheena ihmiskunnalle. Valtiot voivat tehostaa ympäristöoikeudelllisia vaatimuksia, vaikka valtio ei itse kärisisi suoraa vahinkoa. Uudemmat tapaukset osoittavat tämän, kuten Whalling in the Antractic.

Jasminin kommentti 30.12.2024

Kansainvälinen ympäristöoikeus on ajankohtainen ja tärkeä aihe nyky-yhteiskunnan keskustelussa. Jennin tekemä tiivistelmä aiheesta avasi mielestäni tärkeimpiä asioita ja sopimuksia ympäristöoikeuteen liittyen. Mieleeni jäi erityisesti aikaisemmin tutuksi tullut aihe kestävä kehitys, yhteinen mutta eriytetty vastuu sekä ympäristönsuojelun neljä tavoitetta: ilmastonmuutoksen hillitseminen, biodiversiteetin suojelu, saastumisen torjunta sekä luonnonvarojen kestävä käyttö. Jennin tiivistelmästä jäi mieleen myös jo luennolta tuttu tapaus Trail-Smelter-Välimiesmenettely (1935), jossa Yhdysvallat ja Kanada kiistelivät ympäristöhaitoista. Jennin tiivistelmässä oli paljon tuttuja asioita esimerkiksi saastuttaja maksaa periaate. Kokonaisuudessaan tiivistelmä antaa hyvän yleiskuvan kansainvälisestä ympäristöoikeudesta osana laajempaa kokonaisuutta. Kansainvälisten sopimusten tärkeys korostuu tiivistelmässä ja se että on tärkeää että ympäristöhaittojen ehkäisemiseen osallistuu mahdollisimman moni valtio yhteisten sopimusten avulla.