Merioikeus
Merioikeuden tiivistelmä
Tekijä: Jasmin Lindroos
Lyhenteet: UNCLOS: Yhdistyneiden kansakuntien merioikeusyleissopimus ( United Nations Convention on the Law of the Sea, UNCLOS)
YK:Yhdistyneet kansakunnat:
EEZ( exlusive economic zone) Talousvyöhyke
ICJ: international court of justice
Lähteet: YK:n merioikeusyleissopimus (SopS 50/1996) / UN Convention on the Law of the Sea, Gleider Hernandez, International law, luentomuistiinpanot ja luennot
Kansainvälisessä oikeudessa on ollut keskustelussa miten ottaa huomioon ihmisten ja valtioiden toiminta alueilla, jotka eivät kuulu maa-alueisiin liittyvien suvereniteettivaatimusten piiriin. Historiallisesti tämä liittyi usein käsitteeseen, joissa alueilla ei ollut omistajaa (res nullius), joka sisälsi myös valtameret, jotka jätettiin kaikkien valtioiden hyödynnettäviksi vain vähäisin oikeudellisin rajoituksin. Tästä lähtökohdasta valtameret kuitenkin muuttuivat yhdeksi ensimmäisistä alueista, joilla valtiot rajoittivat toimintaansa, esimerkiksi navigointi- ja kauppasopimusten kautta. Ensimmäisistä sopimuksista kehittyi merenkulkuoikeus kansainvälisen oikeuden erillisenä alueena.
"Merenkulkuoikeus" on yleistermi, joka kuvaa kaikkeen veteen liittyvää oikeutta riippumatta siitä, kuuluuko se valtion lainkäyttövaltaan. Merenkulkuoikeus on vaikuttanut kansainväliseen oikeuteen merkittävästi
Merenkulkuoikeus on tärkeä myös siitä syystä että, monet muut kansainvälisen oikeuden alat ovat lainanneet sen käsitteitä ja soveltaneet niitä muihin yhteyksiin. Esimerkiksi vuonna 1944 solmittu Chicagon yleissopimus kansainvälisestä siviili-ilmailusta julistaa ilmailun ja ilmakehän navigoinnin ja viestinnän vapauksia, jotka on mallinnettu merillä vallitsevien vapauksien pohjalta.
Roomalaisen oikeuden käsite res communis ("yhteiset asiat") otettiin käyttöön vuoden 1967 ulkoavaruussopimuksessa ja vuoden 1959 Etelämannerta koskevassa sopimuksessa, joissa ulkoavaruus ja taivaankappaleet sekä Etelämanner julistettiin alueiksi, joita ei voida alistaa kansalliselle omistukselle.
Käsite "globaali yhteinen omaisuus" (global commons) on vaikuttanut myös kansainväliseen ympäristöoikeuteen, ja se löytyy paitsi vuoden 1982 YK:n merioikeusyleissopimuksen (UNCLOS) XIII osasta. Kattavin ympäristösopimus on merioikeussopimus (luento)
Merenkulkuoikeus säätelee päällekkäisiä suvereniteetti etuja ja lainkäyttövaltaan liittyviä projekteja. Meri jakautuu kahteen laajaan kategoriaan. On olemassa aluevesiä, joiden yli rannikkovaltio voi käyttää lähes täyttä lainkäyttövaltaa ja hallintoa samalla tavalla kuin se olisi niiden aluetta. Näiden aluevesien rinnalla on avomeri, joka on avoin alue eikä kuulu minkään valtion omistukseen
Vuoden 1930 ensimmäisten kodifiointiyritysten jälkeen vuonna 1958 Genevessä solmittiin neljä monenvälistä merenkulkuoikeuden yleissopimusta. Vuoden 1958 sopimukset jättivät monia kysymyksiä avoimiksi, esimerkiksi aluevesien ulottuvuuden. Valtiot olivat tyytymättömiä näihin sopimuksiin, mikä johti vuosien 1974 ja 1982 välillä pidettyihin merenkulkuoikeuskonferensseihin. Näissä neuvotteluissa, jotka kestivät vuosikymmenen, valtiot ja kansainväliset järjestöt pyrkivät kodifioimaan koko merenkulkuoikeuden yhteen asiakirjaan, tasapainottaen monia kilpailevia etuja. Näin syntyi 1982 YK:n merioikeusyleissopimus (UNCLOS), joka astui voimaan vuonna 1994. UNCLOS oli merkittävä, sillä se otti huomioon uudet taloudelliset ja teknologiset kehitykset ja lisäsi valtion lainkäyttövaltaa meriin, merenpohjaan ja sen alla olevaan maaperään (yhteisesti "merenpohja")
Kansainvälisessä oikeudessa on määriteltyjä merialueita, joilla valtiot voivat harjoittaa erilaista lainkäyttövaltaa. Nämä jaottelut korostavat periaatetta "maa hallitsee merta": mitä lähempänä tietty merialue on maata, sitä suurempaa lainkäyttövaltaa kyseinen rannikkovaltio voi käyttää siihen. Tämä periaate on lähtökohta rannikkovaltion merioikeuksien määrittämiselle.
Anglo-Norwegian Fisheries -tapauksessa (luennolla käyty tapaus) kehittyi tapaoikeudelliset periaatteet jotka mahdollistivat sen, että valtiot voivat onnistuneesti vaatia suoraa lähtöviivaa sulkeakseen lahden tiettyjen historiallisten oikeuksien nojalla, joita tukee hiljainen hyväksyntä (acquiescence). Lisäksi kokonaan saaristovaltioiksi luokitellut valtiot, kuten Indonesia, Fidži ja Filippiinit, ovat vaatineet suoria lähtöviivoja saariensa ulkorajojen ympärille. Lähtöviiva erottaa valtion eri merialueet sen sisävesistä. Kaikki merialueet mitataan lähtöviivasta, mikä tekee lähtöviivasta keskeisen käsitteen. UNCLOS:n 5 artikla määrittelee yleisperiaatteen, jonka mukaan lähtöviiva mitataan matalavesirajasta, joka seuraa valtion rannikkoa ("trace parallèle"). Lähtöviivojen määrittäminen on yksinkertaista, mutta tilanteet, joissa valtion rannikon epäsäännöllinen maantiede edellyttää erityishuomiota, voivat olla poikkeuksia. Juuri tällainen tilanne nousi esiin ICJ:n Anglo-Norwegian Fisheries -tapauksessa.
Lähtöviivan sisällä kaikki sen maa-alueen puolella olevat vesialueet, kuten joet, lahdet, järvet ja kanavat, katsotaan sisävesiksi. Sisävesillä (internal waters) on 100% suvereenisuus (luento) Lainkäyttövallan piiriin sisävesillä kuuluu myös rikosoikeudellinen lainkäyttövalta. Sisävesillä ei ole ulkomaisten alusten "viattoman kauttakulun" oikeutta. Poikkeuksena on hätätilanne, jossa ihmishenki on vaarassa, mutta se ei ulotu pelastamaan aluksen lastia. Hätätilanne on olosuhde, joka estää teon vääräksi katsomisen, mutta se ei ole poikkeus edellä mainittuun sääntöön. Ulkomaiset sotilaalliset alukset eli sotalaivat katsotaan lipunvaltion suoraksi jatkeeksi (emanation). Ilman lipunvaltion tai aluksen kapteenin lupaa rannikkovaltion lainkäytön pakottaminen sotalaivaan on laitonta.
Aluemeri territorional sea on melkein 100 % suvereenisuus (luento). Aluemeri kattaa lähtöviivan ulkopuolella sijaitsevat vesialueet ja kuuluu valtioiden oikeuksiin ilman, että sitä tarvitsee erikseen vaatia. Aluemeellärannikkovaltio on suvereeni ja käyttää täyttä lainkäyttövaltaansa. UNCLOS:n 21. artiklan mukaan rannikkovaltio on nimenomaisesti valtuutettu säätämään lakeja aluksista aluevesillään koskien useita tärkeitä kysymyksiä, kuten: navigoinnin turvallisuutta,elävien luonnonvarojen ja kalakantojen suojelua,meriympäristön säilyttämistä sekä tullisääntöjen, verotuksen, maahanmuuton ja terveyssääntöjen rikkomusten estämistä.
Jatkuvan vyöhykkeen käsite kehittyi kompromissina. UNCLOS:n 33. artiklan ja aiemman CTS:n 24. artiklan mukaan jatkuva vyöhyke on merialue, joka sijaitsee valtion aluevesien ulkopuolella. Rannikkovaltio ei ole alueella suvereeni, mutta sillä on oikeus toteuttaa tiettyjä täytäntöönpanotoimia estääkseen ja rankaistakseen rikkomuksia, jotka kohdistuvat sen aluevesillä tiettyihin, mutta ei kaikkiin, lakeihin. Nämä lait liittyvät ensisijaisesti tulleihin, veroihin, maahanmuuttoon tai terveydenhuoltoon liittyviin säädöksiin ja määräyksiin.Jatkuva vyöhyke on julistettava nimenomaisesti rannikkovaltion toimesta, ja se voi ulottua enintään 24 merimailin päähän rannikkovaltion lähtöviivasta, aluevesi mukaan lukien.
Vaikka rannikkovaltion lainkäyttövalta sen aluevesillä on laaja, siihen kohdistuu useita rajoituksia. Näistä tärkein löytyy UNCLOS:n 17. artiklasta ja CTS:n 14(1) artiklasta, joiden mukaan läpikulkua suorittavalla vieraalla aluksella on oikeus viattomaan kauttakulkuun aluevesillä, eikä rannikkovaltio saa estää tätä oikeutta. Viaton kauttakulku tarkoittaa oikeutta ylittää rannikkovaltion aluevedet esteettä, kunhan kulku tapahtuu yksinomaan läpikulun tarkoituksessa ja "ei vaaranna rannikkovaltion rauhaa, järjestystä tai turvallisuutta" (CTS 14(4) artikla). UNCLOS luettelee 19(2) artiklassa toimia, jotka eivät ole viattomia ja voivat vaarantaa rannikkovaltion etuja. Näihin kuuluvat muun muassa voimankäytön uhka tai käyttö, vakoilu, propaganda, tullimääräysten rikkominen, tahallinen ja vakava saastuttaminen sekä kalastus. UNCLOS noudattaa objektiivista lähestymistapaa viattoman kauttakulun määrittelyssä, kuten ICJ teki Corfu Channel -tapauksessa, (luennolla käyty tapaus) jossa todettiin, että pelkkä sisäisen lain rikkominen ei itsessään muodosta haittaa rannikkovaltion eduille. Vaikka vaikutusvaltaiset valtiot ovat väittäneet, että nämä ehdot ovat tyhjentäviä. UNCLOS:n 19 artiklan viimeinen kohta (j) on avoin ja kattaa "kaikki muut toimet, joilla ei ole suoraa yhteyttä kauttakulkuun".UNCLOS:n 24(1) artikla edellyttää, että rannikkovaltion lainsäädäntötoimet eivät saa asettaa raskauttavia tai syrjiviä vaatimuksia viattoman kauttakulun estämiseksi.Keskustelua käydään myös siitä, millaiset alukset voivat käyttää viatonta kauttakulkua. UNCLOS viittaa vain "aluksiin", ja Passage through the Great Belt -tapauksessa ICJ totesi, että rakenteet, kuten öljynporauslautat, eivät voi vedota viattoman kauttakulun oikeuteen. Tietyt sotilasvallat väittävät, että sotalaivat voivat käyttää viatonta kauttakulkua ilman ennakkoilmoitusta tai -lupaa, kunhan ne eivät harjoita mitään UNCLOS:n 19(2) artiklassa määriteltyjä toimia.
UNCLOS:n 27(1) artiklan ja CTS:n 19(1) artiklan mukaan rannikkovaltioita kehotetaan pidättäytymään tutkimasta tai pidättämästä ulkomaisten alusten henkilöitä, joita epäillään aluksella tehdyistä rikoksista, elleivät rikokset vaikuta suoraan rannikkovaltioon, kuten esimerkiksi huumeiden salakuljetuksessa. UNCLOS:n 28(1) artikla sisältää vastaavan määräyksen siviilioikeudellisen lainkäytön osalta. Näillä säännöksillä pyritään säilyttämään lippuvaltion ensisijainen lainkäyttövalta ja vastuu aluksella tapahtuvista asioista. Ulkomaisia sotalaivoja tai valtion aluksia ei myöskään saa pidättää aluevesillä, sillä ne nauttivat koskemattomuutta lippuvaltion viranomaisina. UNCLOS:n 30 artiklan mukaan rannikkovaltio voi kuitenkin vaatia tällaista alusta poistumaan välittömästi alueelta. Corfu Channel -tapauksessa ICJ totesi, että vaikka Yhdistynyt kuningaskunta oli loukannut Albanian suvereniteettia miinanraivausoperaatioillaan, valtioilla on rauhan aikana oikeus lähettää sotalaivojaan kansainvälisille kulkuväylille kahden avomerialueen välillä ilman rannikkovaltion ennakkolupaa, edellyttäen, että kulku on viatonta. Tämä oikeus sisällytettiin UNCLOS:ssa "läpikulkua koskevaksi oikeudeksi", joka vahvistaa, että "kansainväliseen navigointiin käytetyt salmet" ovat navigoinnin tai ylilennon alaisia ainoastaan kauttakulun tarkoituksessa. Merkittävää on, että toisin kuin viaton kauttakulku, läpikulkua koskeva oikeus koskee myös lentokoneita ja vedenalaisia sukellusveneitä.UNCLOS:n 44 artikla määrää, että läpikulkua ei saa missään olosuhteissa keskeyttää, vaikka käytännössä valtio voi vedota esimerkiksi itsepuolustukseen, joka tekee rikkomuksesta oikeudettoman.Läpikulkua koskeva oikeus ei kuitenkaan sovellu neljässä tilanteessa:
Jos salmea koskee ennestään olemassa oleva sopimus, joka sääntelee kulkua.
Jos salmen kautta on vaihtoehtoinen reitti avomerelle tai talousvyöhykkeelle, joka on vastaavanlainen navigoinnin kannalta.
Jos salmi sijaitsee valtion saaren ja sen mannermaan välillä, ja saaren ulkopuolella on yhtä kätevä navigointireitti.
Jos salmi yhdistää avomeren tai valtion talousvyöhykkeen ainoastaan kolmannen valtion aluevesiin eikä siten palvele kansainvälistä navigointia.
Talousvyöhyke (Exclusive economic zone, EEZ) ( englanniksi puhutaan talousvyöhykkeestä, niin sanottu yksinoikeudellinen talousvyöhyke(luento) EEZ:n avulla rannikkovaltio voi vaatia oikeuksia ja velvollisuuksia alueella, joka sijaitsee sen aluevesien ulkopuolella ja niiden välittömässä läheisyydessä, ja voi ulottua enintään 200 merimailin päähän. EEZ:ään vetoava rannikkovaltio saa suvereeneja oikeuksia luonnonvarojen tutkimiseen, hyödyntämiseen, suojeluun ja hallintaan alueella, mukaan lukien merenpohja, merenpohjan yläpuolinen vesikerros ja sen alainen maaperä. EEZ:llä rannikkovaltio voi myös perustaa keinotekoisia saaria tai rakenteita, harjoittaa merentutkimusta ja toteuttaa toimenpiteitä meriympäristön suojelemiseksi. UNCLOS:n 60(2) artiklan mukaan rannikkovaltio voi soveltaa tullilakeja ja määräyksiä näihin keinotekoisiin saariin ja rakenteisiin liittyen, mutta tämä ei ulotu muihin EEZ:n osiin. Muut valtiot saavat vastineeksi suurimman osan, mutta eivät kaikkia, avomeri vapauksista, kuten navigoinnin, ylilennon sekä kaapelien ja putkistojen laskemisen vapaudet. Keskeisiä näistä oikeuksista ovat rannikkovaltioiden laaja lainsäädäntövalta omien oikeuksiensa käyttämisessä EEZ:llä sekä oikeus toteuttaa valvontatoimenpiteitä, mukaan lukien "laivojen pysäyttäminen, tarkastus, pidättäminen ja oikeudenkäynnit", omien oikeuksiensa suojaamiseksi.
Mannerjalustat ovat rikkaita öljy-, kaasu- ja mineraalivaroista, jotka ovat huomattavasti helpommin hyödynnettävissä kuin syvän meren pohjan resurssit. 1900-luvulla teknologinen kehitys mahdollisti näiden laajojen resurssien hyödyntämisen, mikä teki strategisesti mahdolliseksi ja houkuttelevaksi rannikkovaltioille esittää vaatimuksia mannerjalustaan liittyen. Mannerjalustan ulkorajoilla rannikkovaltiolla on suvereeneja oikeuksia sen luonnonvarojen tutkimiseen ja hyödyntämiseen. UNCLOS:n 76(1) artiklan mukaan mannerjalustan ulkoraja määritellään yleensä joko alueen todellisten maantieteellisten muodostumien tai 200 merimailin etäisyyden perusteella. Jos mannerjalusta kuitenkin ulottuu yli 200 merimailin päähän, maantieteelliset tekijät otetaan huomioon, mutta vaatimukset eivät voi ylittää 350 merimailia rannikosta tai 100 merimailia "2500 metrin isobaasista".Kaksi erityispiirrettä erottaa mannerjalustaa koskevan sääntelyn EEZ:stä. Ensinnäkin CCS:n (mannerjalustasopimus) 1. artiklan mukainen mannerjalustan määritelmä viittaa vain merenpohjaan ja sen alaisuuteen; se ei kata ylittäviä vesiä. Toiseksi, toisin kuin EEZ:ssä tai viereisessä vyöhykkeessä, mannerjalusta kuuluu rannikkovaltiolle itsestäänselvyytenä: valtion ei tarvitse erikseen vaatia sitä. Tämä vahvistettiin myös ICJ:n Pohjanmeren mannerjalustaa koskevassa tuomiossa.
UNCLOS:n 86. artiklan mukaisesti aava meri (high sea) käsittävät kaikki merialueet, jotka eivät kuulu aluevesiin, sisävesiin tai yksinomaiseen talousvyöhykkeeseen. Ne muistuttavat Grotiuksen Mare Liberumia, sillä aava meri on yhä vapaata ja avointa kaikkien valtioiden aluksille. Näillä valtioilla on pitkäaikaiset oikeudet harjoittaa navigointia, kalastusta, ylilentoja, kaapelien ja putkistojen laskemista, keinotekoisten saarten rakentamista sekä merentutkimusta. Näitä vapauksia on kuitenkin rajoitettu: UNCLOS määrää, että niitä on harjoitettava "asianmukaisesti huomioiden" muiden valtioiden oikeudet (87. artikla)(luento) ja vain rauhanomaisiin tarkoituksiin (88. artikla).(luento) Huolimatta näistä pitkään vakiintuneista vapauksista aava meri ei ole oikeudellinen tyhjiö. Kaikkien alusten on oltava asianmukaisesti rekisteröityjä jonkin valtion lakien mukaisesti, jolla aluksella on todellinen yhteys, ja siten ne saavat kyseisen valtion kansallisuuden. Lippuvaltion toimivalta tarkoittaa, että rekisteröintivaltiolla on, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, velvollisuus käyttää toimivaltaansa ja valvoa aluksiensa toimintaa, mukaan lukien aluksella olevien henkilöiden toiminta. Lippuvaltion toimivalta on periaatteessa yksinomainen, ja toisen valtion väliintulo edellyttää lippuvaltion suostumusta. UNCLOS määrittelee tiettyjä poikkeuksia kuten: oikeus tarkastukseen, merirosvous, kuuma takaa-ajo, orjakaupan kuljetus, merionnettomuudet ulkomaalaisten alusten välillä, huumeiden salakuljetusten torjunta, luvattomat radiolähetykset avomereltä. Käytännössä lippuvaltion toimivallan toteuttaminen voi olla vaikeaa, sillä kaikki valtiot eivät kykene tai halua valvoa kaikkia aluksia, jotka purjehtivat heidän lippunsa alla. Monet valtiot ovat sallineet alusten rekisteröinnin vain heikkoon yhteyteen perustuen, niin sanottujen mukavuuslippujen alla. UNCLOS:n vaatimus "aidosta yhteydestä" pyrki vastaamaan tähän huoleen, mutta kuten henkilöiden kansalaisuuteen liittyen, asia on kiistanalainen.
UNCLOS-sopimuksen lisäksi vuonna 1988 solmittiin Meriliikenteen turvallisuutta vastaan suunnattujen laittomien tekojen torjuntaa koskeva yleissopimus ("SUA"). SUA:n mukaisesti lippuvaltiot hyväksyivät laajennetut oikeudet avomerellä rekisteröityjen alustensa ja kiinteiden rakenteidensa tarkastuksiin ja etsintöihin, jos niiden epäillään olevan osallisina laittomissa väkivaltaisissa tai ryöstävissä teoissa.SUA perustuu oletukseen, erityisesti tapauksissa, joissa ei saada vastausta, että niillä valtioilla, joilla on perusteltuja epäilyjä terrorismiin liittyvistä laittomista teoista, on oikeus nousta alukseen. Samalla lippuvaltiolla on merkittävä vastuu olla kieltämättä tällaisia pyyntöjä ilman painavia perusteita.
UNCLOS-sopimuksen osiin kuuluva osa XII omistaa ison osan merten ympäristön, sekä avomerten suojelulle. Näissä artikloissa käsitellään maailmanlaajuista ja alueellista yhteistyötä, ympäristön seurantaa, ympäristövaikutusten arviointeja sekä kansainvälisten ja kansallisten saastumista ehkäisevien lakien täytäntöönpanoa ja valvontaa. Lippuvaltioiden on noudatettava tiettyjä vähimmäisvaatimuksia toimissaan niiden lainkäyttöalueella ja valvonnassa, jotta ne eivät aiheuttaisi saastumisen kautta vahinkoa muille valtioille.UNCLOS:ia täydentää useita muita sopimuksia, joiden tarkoituksena on rajoittaa valtioiden toimintaa siten, että ne olisivat velvollisia suojelemaan meriympäristöä ja ehkäisemään sen saastumista.
Huolimatta kalakantojen käytännöllisestä merkityksestä, UNCLOS sisältää yllättävän vähän määräyksiä niiden hallinnoimiseksi. Rannikkovaltioiden suvereeneja oikeuksia tunnustetaan kalakantojen tutkimiseen ja hyödyntämiseen, mutta niihin liittyy myös velvollisuuksia suojella ja hallinnoida kantoja siten, ettei ylikalastus vaaranna niitä. Tehokalastus on aiheuttanut myös ongelmaa ja siitä on monia sopimuksia.(luento) UNCLOS:n 116(b) artikla tunnustaa vapauden kalastaa aavalla merellä, mutta siihen liittyy samankaltaisia oikeuksia ja velvollisuuksia kalakantojen suojelun ja hallinnoinnin osalta. Aavan meren osalta mikään valtio ei kuitenkaan saa ensisijaista vastuuta, vaan olemassa on vain yleinen yhteistyövelvoite. Tämä muodostaa vakavan ongelman erityisesti kantojen osalta, jotka ulottuvat valtion merialueille, kuten talousvyöhykkeelle , ja avomerelle. Kalat eivät luonnollisestikaan kunnioita merelle vedettyjä rajoja, mikä aiheuttaa riskin, että kannat hupenevat ylikalastuksen vuoksi aavalla merellä. Lisäksi jotkin erittäin vaeltavat lajit, kuten tonnikala, miekkakala ja purjekalat, kulkevat pitkiä matkoja avomeren ja rannikkovaltioiden aluevesien välillä, mikä tekee niistä erityisen alttiita opportunistiselle kalastukselle. UNCLOS käsittelee näitä ongelmia kehottamalla asianosaisia valtioita sopimaan asianmukaisista toimista, kuten alueellisten järjestöjen perustamisesta (63. artikla) ja luomalla luettelon erittäin vaeltavista lajeista (64. artikla). Näiden toimien tueksi hyväksyttiin vuonna 1995 sopimus yli talousvyöhykkeen ulottuvista kalakannoista ja erittäin vaeltavista lajeista. Sopimuksen 8(3) artiklan mukaan valtioiden on osallistuttava alueellisiin kalastuksenhoitojärjestöihin. Täytäntöönpano ja valvonta jäävät kuitenkin pääasiassa lippuvaltion vastuulle. Tämä on merkittävää, koska sopimuksen 17. artiklan mukaan sopimusvaltiot eivät saa kalastaa tällaisia kantoja muutoin kuin asianomaisen alueellisen järjestön luoman kehyksen mukaisesti.
UNCLOS:n XI osassa, joka julistaa syvänmerenpohjan, merenpohjan ja sen alustan ihmiskunnan yhteiseksi perinnöksi. UNCLOS:n XI osa perusti myös Kansainvälisen merenpohjajärjestön (ISA), joka on kansainvälinen järjestö ja jolla on nykyään 166 jäsenvaltiota. ISA järjestää ja valvoo toimintaa alueella. Tämä perustuu aiempaan merenpohjan ja valtamerenpohjan periaatteita koskevaan julistukseen, jonka mukaan mikään valtio ei voi vaatia alueella suvereniteettioikeuksia. Syvänmerenpohjaa koskeva sääntely on monimutkainen, mutta siihen sisältyy useita yhteistyöelementtejä, esimerkiksi pakollinen teknologian siirto. ISA voi myös antaa sitovia säädöksiä syvänmerenpohjaa koskien, erityisesti ympäristönsuojelun ja teknisten standardien osalta.
Koska aluevesillä tai talousvyöhykkeellä saattaa olla runsaasti luonnonvaroja, sekä eläviä että elottomia, rajojen määrittely voi olla merkittävä kysymys asianomaisille valtioille. Rajojen määrittely on myös alue, jossa ICJ oikeuskäytännöllä on ollut vaikutus. Merirajojen määrittely perustuu yleensä peruslinjaan, mutta valtioiden, jotka sijaitsevat vastakkain tai vierekkäin, välillä voi syntyä kiistoja. Yleinen periaate, joka sisältyy UNCLOS:n 15 artiklaan (sekä CTS:n 6 artiklaan), on "keskietäisyysperiaate": ilman erillistä sopimusta ja ellei ole erityisiä tai historiallisia olosuhteita, rajalinja seuraa molempien valtioiden peruslinjojen puoliväliä, ja se on yhtä etäällä molemmista joka kohdassa ICJ:n tulkinta keskietäisyysperiaatteesta myös erityisten olosuhteiden osalta, tapauskohtaisesti, on vaikuttanut myöhempiin merirajojen määrittelykiistoihin, niin tuomioistuimen kuin muiden oikeudellisten ja välimiesoikeudellisten elinten toimesta. Tämä lähestymistapa näyttää pätevän myös aluevesien, talousvyöhykkeen tai molempien rajojen määrittelyssä, niin kutsutussa "yhdessä rajaviivassa" Kolmen vuosikymmenen jälkeen, vuonna 2009, tuomioistuin vahvisti musteiden vaiheiden prosessin keskietäisyys-/erityisten olosuhteiden tapaoikeudeksi ja lisäsi kolmannen vaiheen. Kolmas vaihe käsittää rannikoiden pituuden ja maantieteellisten piirteiden tarkastelun, jotta arvioitaisiin, onko niiden välillä olemassa suhteettomuutta, joka oikeuttaisi linjan säätämisen. Kolmitasoisen testin vaiheet etenevät seuraavasti. Ensin piirretään alustava keskietäisyyslinja, ellei ole pakottavia syitä vastustaa sitä. Toiseksi, otetaan huomioon relevantit olosuhteet, jotka saattavat vaatia linjan säätämistä oikeudenmukaisen tuloksen saavuttamiseksi. Kolmanneksi, arvioidaan, onko linjan vaikutus, kuten toisen vaiheen mukautettu linja, suhteettoman suuri osapuolten kiista-alueen jakautumisessa verrattuna heidän rannikoiden pituuksiin.
Jenni lukenut tiivistelmän (pvm)
Johtopäätös tiivistelmästä: