Luku 2

Mind map - luku 2

Linkki mind mappiin: 

https://edu.flinga.fi/s/E2QZWYJ 

Tekijä: Jenni Ramberg

Lähteet, joita on käytetty mind mapissa:

- YK:n peruskirja ja Kansainvälisen tuomioistuimen perussääntö (SopS 1/1956) / Charter of the UN incl. The Statute of the ICJ

- Valtiosopimusoikeutta koskeva Wienin yleissopimus (SopS 33/1980) / Vienna Convention on the Law of the Treaties

- YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus / Universal Declaration of Human Rights

- Oppikirja, International law

Lähdin tekemään kirjan luvusta kaksi ajatuskartan, koska olen aikaisemmin huomannut, että tämän oppimismuodon avulla hallitsen sekä asian kokonaisuuden että tärkeät yksityiskohdat, näin ollen pystyn soveltamaan opittua asiaa. Ajatuskartan avulla luvusta kaksi saa käsityksen tärkeimmistä asiakokonaisuuksista, joita kirjan tekijä on teoksessaan painottanut sekä tuonut näkyville. Ajastuskartassa olen käyttänyt värejä, koska oman oppimisen tueksi muistan eri värien avulla asioiden yhteyden ja merkityksen. Ajatuskartta lähtee liikkeelle historiasta, joka on harmaalla värillä merkittynä, historia kuvaa mennyttä aikaa. Toisena lila/violetti väri, jossa tuon esille valtioiden ja hallitusten tunnustamisen, Valtion jatkuvuus on kuvattu vihreällä värillä. Institutionaalinen järjestelmä sekä kansainvälinen järjestelmä on kuvattu oranssilla värillä ja viimeisenä on Yhdistyneet Kansakunnat (YK), joka on kuvattu tumman sinisellä.

Oppikirjasta on tuotu sanatarkasti asiat, koska tämän myötä myös tenteissä muistaa asian, miten se on määritelty kirjassa ja laissa. Luvusta kaksi opin valtion historiallisen merkityksen sekä miten valtion asema on muuttunut tai kehittynyt ajan myötä. Institutionaalisen yhteistyön ja kansainvälisen järjestöjen toiminnan ja niiden tehtävät. YK:n järjestelmän ja sen toimielimet sekä niiden tehtävät. 

Luku 3,

Tekijä: Jenni Ramberg

Lyhenteet: Yhdistyneet kansakunnat (YK), Wienin yleissopimus (VCTL), International law commission (ILC), Kansainvälinen tuomioistuin (ICJ)

Lähteet: Oppikirja - International Law, Wienin yleissopimus, YK:n perusoikeuskirja.

Kansainvälisessä oikeudessa on tärkeää ymmärtää keskeisimmät periaatteet, koska periaatteet luovat perustan oikeusjärjestelmälle kansainvälisellä tasolla sekä ohjaavat valtioiden välistä toimintaa. Kirjan luku kolme tuo esille keskeisimmät periaatteet ja doktriinit, jotka edes auttavat tulkitsemaan käyttönormien ja pakottavien normien eroavaisuuksia. Näillä normeilla on suuri merkitys kansainvälisessä oikeudessa, kuten esimerkiksi valtioiden välisissä sopimuksissa, niiden sitovuudessa, vastuissa sekä velvoittavuudessa. Määritelmien osaaminen tukee syvällisempää oppimista sekä auttaa hahmottamaan kirjan kokonaisuutta. 

Pacta sunt servanda

Sopimukset on uskollisesti täytettävä. Pacta sunt servanda on kansainvälisen oikeuden perustava periaate: VCLT:n 26 artiklan mukaan jokainen voimassa oleva sopimus sitoo sen osapuolia ja sitä on noudatettava vilpittömässä mielessä. Vastavuoroisten rikkomusten tilanteessa osapuolet ovat velvollisia etsimään ratkaisua sitovan sopimuksen yhteistyöpuitteissa pacta sunt servanda -periaatteen mukaisesti.

Sopimus

Sopimuksen tarkoitus on luoda sitovia kansainvälisiä oikeudellisia velvoitteita. Sopimus on yleistermi, jolla viitataan näihin kirjallisiin sopimuksiin, mutta se ei ole ainoa oikeuksien, velvoitteiden ja velvollisuuksien lähde kansainvälisessä oikeudessa. Näitä voi syntyä myös valtioiden ja muiden toimijoiden vakiintuneista käytännöistä, jotka luovat tapaoikeudellisia velvoitteita, tai yleisistä oikeusperiaatteista. Sopimusoikeus koskee näin ollen vain kansainvälisen oikeuden alaisia sopimuksia.

Sopimus on yleisluonteinen, ja siihen voi sisältyä esimerkiksi Yhdistyneiden kansakuntien "peruskirja", kansainvälisten ihmisoikeuksien "sopimukset", Rooman "peruskirja" Kansainvälisestä rikostuomioistuimesta, Kioton "pöytäkirja" ja monia muita nimiä. Lisäksi monet VCLT:n säännöksistä, kuten sopimusten tulkintasäännöt, sopimuksen olennaisten rikkomusten vaikutukset sopimuksen keskeyttämiseen tai päättämiseen, olosuhteiden olennaisen muutoksen vaikutus sekä ehkä kaikkein tärkein pacta sunt servanda -periaate, ovat tapaoikeuden kodifiointia

Wienin yleissopimus (VCLT) mukaan sopimus on: VCLT:n 2 artiklan 2 kohdan mukaan "sopimus" voi olla sisällytetty yhteen asiakirjaan tai kahteen tai useampaan toisiinsa liittyvään asiakirjaan:

(a) kirjallinen sopimus;

(b) kansainvälisten oikeushenkilöiden välillä; ja

(c) kansainvälisen oikeuden alainen.

Täysivaltuudet

Täysivaltuudet ovat toimivaltaisen viranomaisen, kuten ulkoministeriön tai valtionpäämiehen, antamia asiakirjoja, joissa valtuutetaan henkilö edustamaan valtiota kaikissa sopimukseen liittyvissä toimissa, mukaan lukien sopimuksen neuvottelu ja suostumus sitoutua siihen. Täysivaltuuksia ei kuitenkaan tarvita, jos sopimuskumppanit ovat toimineet tavalla, joka osoittaa heidän pitävän kyseistä henkilöä valtion edustajana. Täysivaltuuksien esittäminen on joustavaa: vaikka periaatteessa henkilö, jolla ei ole täysivaltuuksia (tai joka ei ole korkeassa virassa), ei voi sitoa valtiota, VCLT:n 8 artiklan nojalla valtio voi jälkikäteen vahvistaa tällaisen viranomaisen toimen omakseen.

Suostumuksen ilmaiseminen sitoutumiseen

Hyväksyminen merkitsee neuvottelujen päättymistä ja tarkoittaa, että ehdotetun sopimuksen lopullinen teksti voidaan saattaa neuvottelevien osapuolten käsiteltäväksi, jotta ne voivat ilmaista suostumuksensa sitoutua siihen. On olemassa useita mahdollisia tapoja, joilla osapuoli voi ilmaista suostumuksensa sitoutua, kuten allekirjoitus, sopimuksen muodostavien asiakirjojen vaihto, ratifiointi, hyväksyntä, vahvistus tai liittyminen.

Sitoutuminen allekirjoittamalla

Allekirjoituksen tarkoituksena ei kuitenkaan yleensä ole ilmaista suostumusta sitoutua sopimukseen; se on yleensä vain ensimmäinen askel kohti ratifiointia, hyväksyntää tai vahvistusta kansallisen lainsäädännön puitteissa. Sopimuksen allekirjoittaminen ei aseta allekirjoittajalle edes velvollisuutta ratifioida sopimus tai ryhtyä muihin toimiin ratifioinnin edistämiseksi. Allekirjoittaja on ainoastaan väliaikaisesti velvollinen noudattamaan vilpittömän mielen periaatetta ja pidättäytymään toimista, jotka estäisivät sopimuksen tavoitteen ja tarkoituksen toteutumisen.

Sitoutuminen ratifioimalla

Ratifiointi on prosessi, jossa valtion toimivaltaiset viranomaiset, yleensä lainsäätäjä, ilmaisevat suostumuksensa sitoutua kansainväliseen velvoitteeseen. Valtion yksinkertainen tahdonilmaus, joka osoittaa aikomuksen ottaa uusia velvoitteita ja saada uusia oikeuksia sopimuksen ehtojen mukaisesti. VCLT:n 14 artiklan mukaan ratifiointi on tarpeen, kun sopimus niin edellyttää tai kun osapuolten tarkoitus sen vaatii, tai jos valtion edustajan allekirjoitus (riippumatta siitä, onko hänellä täydet valtuudet vai ei) on tehty siten, että ratifiointi on välttämätöntä valtion sitomiseksi. Ratifioinnin ensimmäinen vaihe on kansallisen lainsäädännön mukainen hyväksyntä.

Suostumus liittymällä

Valtiot voivat myös antaa suostumuksensa liittymällä (engl. accession) sopimukseen, joka on jo vahvistettu. Liittyminen voi tapahtua, että sopimus tuli voimaan ennen valtioiden syntymistä kuten YK:n peruskirjan kohdalla tapahtui valtioiden osalta, jotka perustettiin vuoden 1945 jälkeen. Toinen syy voi olla poliittisten olosuhteiden muutos valtiossa, mikä johtaa politiikan muutokseen. Liittymistä käytetään usein, kun valtiot liittyvät olemassa olevaan kansainväliseen järjestöön. Liittymistä voidaan käyttää myös silloin, kun valtio, joka on osallistunut monenvälisiin sopimusneuvotteluihin mutta ei ole allekirjoittanut sopimusta, päättää myöhemmin liittyä sopimukseen. Liittyminen on mahdollista vain, jos sopimus sallii siihen liittymisen muille kuin alkuperäisille osapuolille, ja tiettyjä ehtoja voidaan asettaa.

Sopimusten voimaantulo

Jos muuta ei ole erikseen päätetty, sopimus tulee voimaan heti, kun kaikkien neuvotteluun osallistuneiden valtioiden sitoutuminen on vahvistettu. Joissakin monenvälisissä sopimuksissa vaaditaan vähimmäismäärä ratifiointeja voimaantulolle. Muut sopimukset määräävät, että ne tulevat voimaan tiettynä päivänä tai tietyn ajan kuluttua viimeisestä tarvittavasta ratifioinnista.

Sopimusten muuttaminen

Sopimuksen osapuolet voivat mistä tahansa syystä päättää muuttaa keskinäisiä velvoitteitaan. Muuttaminen, joka on muodollisempi menettely, edellyttää kaikkien osapuolten suostumusta ja alkuperäisen sopimuksen hyväksymiseen liittyviä muodollisuuksia. Muutosten tekemiseksi monenväliseen sopimukseen on suoritettava useita menettelytapoja.

YK:n peruskirjan 108 artikla edellyttää, että kaksi kolmasosaa jäsenvaltioista, mukaan lukien kaikki turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenet, ratifioi muutoksen, jotta se sitoo kaikkia jäsenvaltioita. Yk:n peruskirjan 108 artiklan mukaan tähän peruskirjaan tehtävät muutokset tulevat voimaan kaikkiin Yhdistyneiden Kansakuntien jäseniin nähden, kun vähintään kahden kolmanneksen enemmistö yleiskokouksen jäsenistä on ne hyväksynyt ja kun vähintään kaksi kolmannesta Yhdistyneiden Kansakuntien jäsenistä, näihin luettuina kaikki turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenet, on ne ratifioinut valtiosääntöjensä mukaisessa järjestyksessä.

Sopimusten muokkaaminen

Muokkaaminen koskee kahden tai useamman, mutta ei kaikkien osapuolten välistä sopimusta. Osapuolet voivat tehdä keskinäisen sopimuksen, kunhan muokkaaminen ei ole kiellettyä, se ei vaikuta muiden osapuolten oikeuksiin eikä ole ristiriidassa sopimuksen tarkoituksen ja päämäärän kanssa. Modifikaatiot ovat sitovia vain niitä osapuolia kohtaan, jotka ovat hyväksyneet ne; muut osapuolet pysyvät sidottuina alkuperäiseen sopimukseen.

Varauma

Varauma on yksipuolinen toimi, jolla valtio päättää sulkea pois tai muuttaa tietyn sopimusmääräyksen oikeudellisia vaikutuksia antaessaan suostumuksensa sopimukseen sitoutumiseen. Varaumien olemassaolo on myönnytys universaalisuuden tavoittelulle, erityisesti monenvälisissä sopimuksissa. Näin osapuoli, joka ei hyväksy tiettyjä määräyksiä, voi silti liittyä sopimukseen. Varaumat sallitaan pääsääntöisesti, mutta niiden käyttö voi olla rajoitettua tai kokonaan kiellettyä sopimuksella. Varaumat voivat myös olla kiellettyjä, jos ne ovat ristiriidassa sopimuksen tarkoituksen ja päämäärän kanssa.

Wienin yleissopimuksen (VCLT) 20 artiklan d kohdan mukaan varauma määritellään sen vaikutuksen perusteella, jolla se muuttaa tai poistaa tiettyjen sopimusmääräysten oikeudellisen vaikutuksen, riippumatta siitä, miten se on muotoiltu tai nimetty.

Tulkintajulistukset

Tulkintajulistukset ovat yksipuolisia lausumia, jotka pyrkivät täsmentämään tai selventämään sopimusmääräyksen merkitystä, eivätkä ne pääsääntöisesti sido muita osapuolia. Ne voivat olla muotoiltu siten, että ne muuttavat sopimuksen oikeudellista vaikutusta, jolloin niitä on käsiteltävä varaumina.

Kolmannet osapuolet

Sopimus ei voi asettaa velvoitteita kolmannelle valtiolle ilman sen suostumusta (pacta tertiis nec nocent nec prosunt). VCLT:n 35 artiklan mukaan kolmas valtio voi sitoutua sopimusmääräykseen vain, jos alkuperäiset osapuolet ovat tarkoittaneet määräyksen sitovan kolmatta valtiota ja jos kolmas valtio antaa velvoitteeseen nimenomaisen kirjallisen suostumuksensa. Kirjallinen suostumus muodostaa eräänlaisen rinnakkaissopimuksen, joka luo kyseisen valtion velvoitteen perustan. Kun kolmatta valtiota koskeva velvoite on vahvistettu, se voidaan peruuttaa tai muuttaa vain kyseisen sopimuksen osapuolten ja kolmannen valtion suostumuksella. Jos kolmannelle valtiolle on annettu oikeus, se voidaan peruuttaa tai muuttaa ilman kolmannen valtion suostumusta vain, jos on osoitettu, että oikeus oli tarkoitettu peruutettavaksi tai muutettavaksi ilman sen suostumusta.

VCLT artiklan 36 mukaan valtiosopimuksen määräyksestä syntyy kolmannelle valtiolle oikeus, mikäli osapuolten tarkoituksena on tällä määräyksellä myöntää tämä oikeus joko kolmannelle valtiolle tai valtioryhmälle, johon se kuuluu, taikka kaikille valtioille, ja kolmas valtio suostuu tähän. Sen suostumus oletetaan annetuksi, mikäli muuta ei ole ilmaistu, eikä valtiosopimus toisin määrää. 

Kun valtio käyttää 1 kappaleen mukaista oikeutta, sen tulee noudattaa niitä käyttöä koskevia ehtoja, jotka valtiosopimuksessa on määrätty tai jotka on vahvistettu valtiosopimuksen mukaisesti.

VCLT 37 artiklan mukaan Kun kolmannelle valtiolle on 35 artiklan mukaisesti syntynyt jokin velvoitus, se voidaan kumota tai sitä voidaan muuttaa vain valtiosopimuksen osapuolten sekä kolmannen valtion suostumuksella, jollei osoiteta, että ne olivat toisin sopineet. Kun kolmannelle valtiolle on 36 artiklan mukaisesti syntynyt jokin oikeus, osapuolet eivät voi tätä oikeutta kumota tai muuttaa, jos on osoitettu, ettei oikeutta ole tarkoitettu kumottavaksi tai muutettavaksi kolmannen valtion suostumuksetta.

VCLT 38 artiklan mukaan pacta tertiis -sääntöön on vain yksi poikkeus: jos sopimuksen määräykset ovat muodostuneet kansainväliseksi tapaoikeudeksi, sääntö voi sitoa kolmatta valtiota. Artiklan mukaan Edellä 34-37 artiklassa olevat määräykset eivät estä valtiosopimuksessa ilmaistua sääntöä tulemasta kolmatta valtiota sitovaksi kansainvälisen oikeuden tunnustettuna tapasääntönä.

Sopimusten tulkinta

Sopimuksen tulkintaa pidetään usein oikeudellisena tehtävänä, jonka tarkoituksena on määrittää määräyksen tarkka merkitys, mutta joka ei voi muuttaa sitä. Tulkintamenetelmät eroavat painotuksiltaan, ne kaikki pyrkivät selvittämään sopimusmääräyksen tavoitteen tai merkityksen.

Sopimuksen tulkinnassa on kolme tärkeää elementtiä. Ensimmäinen, objektiiviseksi kutsuttu lähestymistapa, pyrkii löytämään sopimusmääräyksen tekstin objektiivisen merkityksen ja korostaa "tekstuaalisuutta", eli käytettyjen sanojen analyysiä. Toinen tapa on tarkastella tekstin "taakse" ja tutkia sopimusosapuolten aikomusta, erityisesti epäselvyyksien ratkaisemiseksi; tätä kutsutaan usein subjektiiviseksi lähestymistavaksi. Kolmas tapa on teleologinen tai "tarkoituslähtöinen", ja se painottaa sopimuksen päämäärää ja tarkoitusta perustana, jonka valossa yksittäisen määräyksen merkitys tulisi ymmärtää.

Ut res magis valeat quam pereat -maksimi, viittaa siihen, että sopimuksia tulee tulkita niiden ilmaistuja tavoitteita ja tarkoituksia silmällä pitäen. Yksittäisiä määräyksiä tulisi tulkita siten, että niille annetaan mahdollisimman täysi vaikutus, joka on johdonmukainen sanojen tavanomaisen merkityksen ja muiden sopimustekstin osien kanssa.

Tehokkuusperiaate

Tehokkuusperiaatteella on kolme pääpiirrettä. Kaikkien sopimuksen määräysten oletetaan olevan tarkoituksellisia ja välttämättömiä halutun merkityksen välittämiseksi. Sopimus kokonaisuudessaan ja sen jokainen määräys on tarkoitettu palvelemaan jotain tarkoitusta. Tulkinta, joka tekisi tekstistä tehottoman tai merkityksettömän, olisi virheellinen. Tehokkuusperiaatetta voidaan soveltaa vain määräysten voimaan saattamiseen osapuolten tarkoitusten mukaisesti ja kansainvälisen oikeuden periaatteita noudattaen.

Tehokkuusperiaatteen soveltaminen kansainvälisessä oikeudessa

1. Sopimus kansainvälisen järjestön perustamisasiakirjana: Tehokkuusperiaate on toiminut keinona johtaa tiettyjä valtuuksia, jotka ovat välttämättömiä järjestön tehtävien ja tarkoitusten toteuttamisessa, erityisesti Yhdistyneiden kansakuntien yhteydessä.

2. Dynaaminen tulkinta: Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on soveltanut periaatetta korostaessaan, että Euroopan ihmisoikeussopimusta (ECHR) tulee tulkita "elävänä asiakirjana", joka kehittyy "nykyajan olosuhteiden valossa" varmistaakseen sopimuksessa turvattujen ihmisoikeuksien toteutumisen. Tämä tulkinta voidaan nähdä erityisenä tulkintatapana (lex specialis) ihmisoikeusjärjestelmien kontekstissa tai teleologisena tulkintana, joka perustuu sopimuksen tavoitteisiin ja tarkoitukseen.

Pätemätönsopimus

Wienin yleissopimus (VCLT) tunnistaa kaksi pääasiallista pätemättömyyden kategoriaa:

1. Suhteelliset pätemättömyyden perusteet (artiklat 46–50).

2. Ehdottomat pätemättömyyden perusteet (artiklat 51–53).

Näiden kahden pätemättömyyden erot liittyvät vaikutuksiin. Suhteelliset perusteet voivat tehdä sopimuksen pätemättömäksi vain sopimuspuolten välillä, jotka vetoavat näihin perusteisiin, mutta eivät vaikuta sopimuksen pätevyyteen muiden osapuolten kesken. Näin ollen sopimus on kumottavissa tiettyjen osapuolten välillä. Ehdottomat perusteet tekevät sopimuksesta mitättömän alusta alkaen (ab initio), jolloin sillä ei ole lainvoimaa minkään osapuolen välillä.

Mitätön sopimus

Yleisen kansainvälisen oikeuden ehdottoman normin kanssa ristiriidassa olevan valtiosopimuksen pätemättömyyden seuraukset

1. Milloin valtiosopimus on mitätön Wienin yleissopimuksen 53 artiklan perusteella, osapuolten tulee:

a) poistaa mahdollisuuksien mukaan jokaisen sellaisen teon seuraukset, joka on suoritettu yleisen kansainvälisen oikeuden ehdottoman normin kanssa ristiriidassa olevan määräyksen perusteella; ja

b) saattaa keskinäiset suhteensa sopusointuun yleisen kansainvälisen oikeuden ehdottoman normin kanssa. Milloin valtiosopimus tulee mitättömäksi ja päättyy 64 artiklan nojalla, valtiosopimuksen päättyminen: a) vapauttaa osapuolet velvollisuuksista edelleen toteuttaa valtiosopimusta; b) ei vaikuta mihinkään valtiosopimuksen täytäntöönpanon johdosta ennen sen päättymistä syntyneisiin osapuolia koskeviin oikeuksiin, velvoituksiin tai oikeustilanteisiin edellyttäen, että näitä oikeuksia, velvoituksia tai tilanteita voidaan sen jälkeen pitää voimassa vain sikäli, kuin voimassa pitäminen sinänsä ei ole ristiriidassa yleisen kansainvälisen oikeuden uuden ehdottoman normin kanssa. 

Suhteelliset pätemättömyyden perusteet

Suhteelliset pätemättömyyden perusteet liittyvät usein valtion edustajan toimivallan puutteeseen tai menettelyvirheeseen, ja ne sisältävät seuraavat tilanteet: 1) Sopimus on tehty ilmeisessä ristiriidassa osapuolen sisäisen oikeuden olennaisten sääntöjen kanssa. 2) Valtion edustajalle on asetettu rajoituksia, jotka estävät häntä sitomasta valtiota, ja muut osapuolet ovat tietoisia näistä rajoituksista. 3)Valtion suostumus on saatu petoksen, virheen tai korruption kautta.

Ehdottomat pätemättömyyden perusteet

Ehdottomat pätemättömyyden perusteet tekevät sopimuksesta mitättömän alusta alkaen, ja ne koskevat esimerkiksi seuraavia tilanteita: 1) Sopimus on allekirjoitettu valtion edustajan pakottamisen vuoksi. 2) Sopimus on tehty väkivallan tai voimankäytön uhalla.

Jus cogens

Yleisen kansainvälisen oikeuden ehdottoman normin (jus cogens) kanssa ristiriidassa olevat valtiosopimukset.

Artiklan 53 mukaan Valtiosopimus on mitätön, jos se sen tekemisen aikana on ristiriidassa yleisen kansainvälisen oikeuden ehdottoman normin kanssa. Tässä yleissopimuksessa tarkoitetaan yleisen kansainvälisen oikeuden ehdottomalla normilla kansainvälisen valtioyhteisön kokonaisuudessaan hyväksymää ja tunnustamaa normia, josta poikkeaminen ei ole sallittu ja jota voidaan muuttaa vain myöhemmällä saman luonteisella yleisen kansainvälisen oikeuden normilla.

Artiklan 64 mukaan Yleisen kansainvälisen oikeuden uuden ehdottoman normin (jus cogens) syntyminen. Yleisen kansainvälisen oikeuden uuden ehdottoman normin syntyessä jokainen olemassa oleva valtiosopimus, joka on ristiriidassa tämän normin kanssa, tulee mitättömäksi ja päättyy.

VCLT:n 53 artiklan mukaan sopimus, joka rikkoo pakottavaa kansainvälisen oikeuden normia (jus cogens), on mitätön. Artikla 64 puolestaan täsmentää, että jos uusi pakottava normi syntyy, kaikki sen kanssa ristiriidassa olevat sopimukset mitätöityvät ja päättyvät automaattisesti. Tämä korostaa sitä, että jus cogens -normit ovat kansainvälisen oikeuden hierarkian yläpuolella, eikä niistä voida poiketa.

Sopimusten päättäminen

Päättynyt sopimus on sellainen, joka ei enää tuota oikeusvaikutuksia. Päättymisen jälkeen osapuolet vapautuvat velvollisuudesta jatkaa sopimuksen täytäntöönpanoa, mutta päättyminen ei vaikuta osapuolten oikeuksiin, velvollisuuksiin tai oikeudelliseen tilanteeseen, jotka on luotu sopimuksen voimassaoloaikana.

Sopimuksen keskeyttäminen

Sopimusta ei lopeteta pysyvästi; sen sijaan osapuolet vapautetaan keskeytyksen ajaksi sopimuksen mukaisista velvollisuuksista.

Sopimuksen päättäminen tai keskeyttäminen sopimuksen nojalla

Sopimus voi sisältää erityisen määräyksen, joka sallii sen päättämisen tai keskeyttämisen; jos ei, kaikki osapuolet voivat antaa suostumuksensa sen päättämiseen tai keskeyttämiseen. Sopimus saattaa myös sisältää menettelyn joidenkin osapuolten irtisanoutumiseksi ja irtautumiseksi sopimusjärjestelmästä. Osapuolet voivat myös määrätä, että sopimuksella on rajallinen kestoaika tai että se päättyy automaattisesti, kun sen tarkoitukset tai päämäärät on saavutettu. Lisäksi VCLT:n artikla 58 sallii monenvälisen sopimuksen toimintojen keskeyttämisen vain joidenkin osapuolten välillä, mutta vain, jos sopimus sisältää tätä koskevan määräyksen, eikä keskeyttäminen vaikuta muiden osapuolten oikeuksiin tai velvollisuuksiin eikä ole ristiriidassa sopimuksen tarkoituksen ja päämäärän kanssa. 

VCLT:n 58 artiklan mukaan monenvälisen valtiosopimuksen osapuolista voi kaksi tai useampi tehdä sopimuksen valtiosopimuksen määräysten soveltamisen tilapäisestä keskeyttämisestä vain niiden välillä, jos: 

a) valtiosopimuksessa on määräys tällaisesta keskeyttämismahdollisuudesta; tai 

b) valtiosopimus ei kiellä kyseessä olevaa keskeyttämistä eikä keskeyttäminen:

(i) vaikuta muiden osapuolten valtiosopimukseen perustuvien oikeuksien käyttämiseen tai velvoitusten täyttämiseen;

(ii) ole ristiriidassa valtiosopimuksen päämäärän ja tarkoituksen kanssa.

2. Jollei valtiosopimus 1 kappaleen a kohdassa tarkoitetussa tapauksessa toisin määrää, kysymyksessä olevien osapuolten on tiedotettava muille osapuolille aikomuksestaan tehdä sopimus ja niistä valtiosopimuksen määräyksistä, joiden soveltaminen niillä on tarkoitus keskeyttää.

Päättäminen tai keskeyttäminen ilman erityistä määräystä

Monissa tapauksissa sopimus ei sisällä erityisiä määräyksiä irtisanomisesta tai vetäytymisestä. Tällaisissa tilanteissa osapuoli voi tehdä näin vain, jos osapuolet ovat tarkoittaneet sallia tällaisen mahdollisuuden tai jos oikeus voidaan johtaa sopimuksen luonteesta. Jos kaikki voimassa olevan sopimuksen osapuolet tekevät myöhemmän sopimuksen samasta aiheesta, VCLT:n artiklan 59 mukaan aiempi sopimus voidaan katsoa päättyneeksi. Tämä pätee kuitenkin vain, jos on ilmeistä, että uusi sopimus kattaa kokonaan aiemman sopimuksen aiheen tai jos sopimusten määräykset ovat niin ristiriitaisia, ettei niitä voi samanaikaisesti soveltaa.

Lisäperusteet päättämiselle

VCLT tunnistaa kolme muuta perustetta, jotka voivat oikeuttaa osapuolen päättämään tai keskeyttämään sopimuksen velvoitteet: olennaisen sopimusrikkomuksen, täytäntöönpanon ylivoimaisen mahdottomuuden ja olennainen olosuhteiden muutos

Olennaisen sopimusrikkomuksen perusteella

Jos osapuoli rikkoo olennaisesti sopimusvelvoitetta, vastavuoroisuuden periaate viittaa siihen, että muut osapuolet voivat päättää tai ainakin keskeyttää velvoitteensa suhteessa kyseiseen valtioon. Osapuolta, joka kieltäytyy täyttämästä velvoitteitaan, ei voida tunnustaa säilyttävän oikeuksia, joita se väittää saavansa suhteesta.

VCLT:n 60 artiklan mukaan toisen osapuolen suorittama kahdenvälisen valtiosopimuksen olennainen rikkominen oikeuttaa toisen osapuolen vetoamaan tähän rikkomiseen perusteeksi valtiosopimuksen saattamiselle päättymään tai sen soveltamisen keskeyttämiselle joko kokonaisuudessaan tai osaksi. Jonkin osapuolen suorittama monenvälisen valtiosopimuksen olennainen rikkominen oikeuttaa muut osapuolet yksimielisellä sopimuksella keskeyttämään valtiosopimuksen soveltamisen kokonaisuudessaan tai osaksi taikka saattamaan sen päättymään joko niiden ja rikkoneen valtion välisissä suhteissa tai kaikkien osapuolten välillä. Osapuolen, jota rikkomus erityisesti koskee, vetoamaan siihen perusteena valtiosopimuksen soveltamisen keskeyttämiselle kokonaisuudessaan tai osaksi sen ja rikkoneen valtion välillä. Jokaisen muun osapuolen kuin rikkoneen valtion vetoamaan rikkomukseen perusteeksi valtiosopimuksen soveltamisen keskeyttämiselle kokonaisuudessaan tai osaksi omalta kohdaltaan, jos valtiosopimus on sen luonteinen, että jonkin osapuolen suorittama olennainen sopimusmääräysten rikkominen jyrkästi muuttaa jokaisen osapuolen asemaa valtiosopimukseen perustuvien velvoitusten jatkuvan täyttämisen osalta.

Valtiosopimuksen olennainen rikkominen tämän artiklan tarkoittamissa tapauksissa käsittää: valtiosopimuksen sellaisen hylkäämisen, jota tämä yleissopimus ei salli; tai sellaisen määräyksen rikkomisen, jonka noudattaminen on valtiosopimuksen päämäärän tai tarkoituksen toteuttamisen olennainen edellytys.

4. Edellä olevat kappaleet eivät vaikuta valtiosopimuksen mihinkään määräykseen, joka on sovellettavissa rikkomistapauksessa.

5. Edellä olevat 1-3 kappale eivät koske ihmisyksilön suojelua tarkoittavia, humanitaarista luonnetta oleviin valtiosopimuksiin sisältyviä määräyksiä, eivätkä erityisesti määräyksiä, jotka kieltävät kaikenlaiset näiden valtiosopimusten suojelemiin henkilöihin kohdistetut kostotoimenpiteet.

Suorituksen ylivoimainen mahdottomuus

Jos sopimuksen solmimisen jälkeen ilmenee olosuhteita, jotka tekevät sopimuksessa määrätyn velvoitteen täyttämisen pysyvästi mahdottomaksi, sopimuspuoli voi vetäytyä sopimuksesta tai päättää sen. Ylivoimaisen mahdottomuuden perusteeseen vetoaminen edellyttää, ettei mahdottomuus ole vetoavan osapuolen aiheuttama. 

Olennainen olosuhteiden muutos (rebus sic stantibus)

Kiistanalainen keino sopimuspuolelle on vedota periaatteeseen rebus sic stantibus, jonka mukaan olennainen olosuhteiden muutos voi oikeuttaa sopimuksen päättämisen. Periaatteen aiheuttama kiista johtuu siitä, että se heikentää periaatetta pacta sunt servanda (sopimukset ovat pidettäviä), joka on sopimusoikeuden perusta. Periaate antaa yhdelle osapuolelle mahdollisuuden yksipuolisesti horjuttaa sopimussuhteiden vakautta vetoamalla olosuhteisiin, jotka oikeuttaisivat sopimusvelvoitteiden päättämisen. Kansainvälinen oikeus hyväksyy, että olennainen muutos olosuhteissa, jotka saivat osapuolet hyväksymään sopimuksen, ja joka johtaa sopimuksen velvoitteiden radikaaliin muuttumiseen, voi tietyin edellytyksin antaa loukatulle osapuolelle perusteen vedota sopimuksen päättämiseen tai keskeyttämiseen. Periaatteeseen vetoaminen edellyttää olosuhteiden muutoksen johtavan siihen, että velvoitteiden täyttäminen muuttuu olennaisesti erilaiseksi kuin alun perin sovittiin.

Jurisdiction (toimivalta)

Jurisdiction (toimivalta) ymmärretään kansainvälisessä oikeudessa yleisesti valtion, toimielimen tai sääntelyviranomaisen oikeudellisen toimivallan laajuudeksi ja rajoiksi, kun kyse on sääntöjen laatimisesta, soveltamisesta ja täytäntöönpanosta henkilöihin, omaisuuteen ja muihin asioihin liittyen. Toimivalta on modernin kansainvälisen oikeuden mukaisen valtion suvereniteetin välttämätön seuraus, sillä se edustaa valtion auktoriteetin käyttöä suhteessa toimintaan tai tapahtumien seurauksiin, joita valtio katsoo olevansa oikeutettu sääntelemään. Toimivalta edustaa valtion tai muun toimielimen valtaa säännellä yksilöiden toimintaa ja heidän suhteitaan, se pyrkii määrittämään valtion muodostavan yhteiskunnan julkisen järjestyksen ja mahdollisesti myös ne ominaisuudet, jotka erottavat yhden valtion toisesta. Toimivaltavaatimusten esittäminen muiden valtioiden toimivallan poissulkemiseksi on klassinen suvereniteetin ilmaus, jota suojaa ulkoisten toimijoiden puuttumattomuuden periaate. Valtion domaine réservé -alueen: ne ovat kansainvälisen oikeuden ulottumattomissa ja kuuluvat yksinomaan valtion kansalliseen toimivaltaan.

Periaate on kirjattu YK:n peruskirjaan artikla 27. Peruskirjan 27 artiklan mukaan mikään tässä peruskirjassa ei oikeuta Yhdistyneitä Kansakuntia puuttumaan asioihin, jotka kuuluvat olennaisesti minkä tahansa valtion kansalliseen toimivaltaan, eikä velvoita jäseniä saattamaan tällaisia asioita tämän peruskirjan mukaisesti ratkaistaviksi.

Kansallinen toimivalta

Kansallinen toimivalta ei kuitenkaan ole täydellinen suoja puuttumattomuutta vastaan; kansalliset sääntelytoimet (kuten ihmisoikeuksiin tai ympäristölainsäädäntöön liittyvät) voivat johtaa kansainvälisiin oikeudellisiin seurauksiin. Toimivallan käyttäminen määrittää myös valtion pakottavien toimivaltuuksien ulottuvuuden erityisesti suhteessa muiden valtioiden toimivaltaan. Valtion pyrkimys panna lakejaan täytäntöön kansalaista vastaan, joka on toiminut toisen valtion alueella, voi rikkoa kyseisen toisen valtion toimivaltaa ja nostaa esiin kansainvälisen kohteliaisuuden kysymyksiä.

Lainsäädäntötoimivalta

Valtion lainsäädäntötoimivalta eli oikeus säätää lakeja (jurisdiction to prescribe) on ehkä yleisin toimivallan muoto. Valtio voi perustuslain tunnustamien elintensä kautta säätää sitovia lakeja, jotka sääntelevät sen alueella ja joskus myös sen ulkopuolella tapahtuvia asioita. Lainsäädäntötoimivalta liittyy keskeisesti siihen, keitä ja millaisissa tilanteissa valtio voi lain nojalla velvoittaa toimimaan tietyllä tavalla tai asettaa tiettyjä seuraamuksia. Valtio voi yksinomaisesti säätää menettelytavat, joilla se hyväksyy lakeja tai määrittelee tuomioistuintensa menettelysäännöt. Lainsäädäntötoimivallan käyttäminen edellyttää oikeudellista yhteyttä. Kansainvälisen oikeuden mukaan valtio ei kuitenkaan voi panna täytäntöön lainsäädäntöään toisen valtion alueella ilman tämän suostumusta. Vaikka valtio voi käyttää lainsäädäntötoimivaltaansa alueellaan, se ei saa toimia vastoin kansainvälisiä velvoitteitaan.

Täytäntöönpanotoimivalta

Täytäntöönpanotoimivalta, eli oikeus varmistaa lakien noudattaminen. Valtion viranomaiset ja toimielimet käyttävät täytäntöönpanotoimivaltaa (jurisdiction to enforce) yksinomaan omaan alueeseensa liittyvissä asioissa. Täytäntöönpanotoimivalta rajoittuu pääsääntöisesti valtion omaan alueelliseen toimivaltaan. Lisäksi tietyt kansainväliset sopimukset, erityisesti merioikeuteen liittyvät, määrittelevät tarkasti valtioiden sääntely- ja täytäntöönpanovaltaa. 

Tuomiotoimivalta

Valtion tuomioistuinten toimivalta (jurisdiction to adjudicate) kattaa myös tapaukset, joissa on mukana ulkomaalainen elementti. Toimivalta perustuu yleensä tiettyihin perusteisiin, joiden nojalla toimivalta voidaan vaatia.

Ekstraterritoriaalinen

Ekstraterritoriaalinen tarkoittaa valtion toimivaltaa tai sääntöjen soveltamista sen omien alueellisten rajojen ulkopuolella. Ekstraterritoriaalinen on toimintaa tilanteissa, joissa valtio soveltaa lakejaan tai oikeudellista valvontaa ulkomailla tapahtuvaan toimintaan. Toimi voi koskea sen kansalaisten toimintaa ulkomailla tai ulkomaisia yrityksiä, joiden toimet vaikuttavat kyseiseen valtioon.

Alueperiaate

Kaikki valtion alueella oleskelevat henkilöt ovat sen lakien alaisia; kun ulkomaalainen saapuu valtion alueelle, hänen on noudatettava kyseisen valtion lakeja ja hän myös nauttii niiden tarjoamaa suoja.

Wienin yleissopimuksen 29 artiklan mukaan jollei muuta tarkoitusta ilmene valtiosopimuksesta tai muuta ole osoitettu, valtiosopimus on jokaista osapuolta sitova sen koko alueen osalta.

Subjektiivinen ja objektiivinen alueellinen toimivalta

Subjektiivinen alueellinen toimivalta, sallii valtion käyttää lainsäädäntötoimivaltaansa silloin, kun se säätelee tekoa tai tapahtumaa, joka on alkanut sen alueella mutta päättynyt sen ulkopuolella. Objektiivinen alueellinen toimivalta puolestaan kuvaa päinvastaista tilannetta; toisin sanoen valtion oikeutta käyttää lainsäädäntötoimivaltaansa tekoon tai tapahtumaan, joka on alkanut sen ulkopuolella mutta päättynyt sen alueella.

Vaikutusperiaate ('objektiivinen alueellinen toimivalta')

Vaikutusperiaate, joka tunnetaan myös objektiivisena alueellisena toimivaltana. Periaate on lähtöisin Yhdysvalloista ja sen kilpailuoikeuden soveltamisesta. Yhdysvallat on väittänyt toimivaltaa sellaisten ulkomaisten tahojen toimintaan, joiden tarkoituksena on vaikuttaa sen sisämarkkinoihin.

Kansalaisuusperiaate

Valtiot koostuvat yksittäisistä ihmisistä, jotka on organisoitu poliittiseksi yhteisöksi. Kansalaisuudella myönnetään henkilöille oikeuksia ja etuja sekä asetetaan velvollisuuksia, jotka menevät pidemmälle kuin valtion oikeus käyttää rikosoikeudellista toimivaltaa. Kansalaisuus takaa äänioikeuden, oikeuden passiin ja oikeuden vaatia kansalaisuusvaltiolta suojelua ulkomailla matkustaessa. Jotkin valtiot rajoittavat tiettyjen virkojen, kuten parlamenttipaikan tai diplomaattipostin, täyttämisen vain kansalaisille tai sulkevat kaksoiskansalaiset pois tietyistä tehtävistä.

 Kansalaisuuden myöntäminen kuuluu lähtökohtaisesti valtion domaine réservé -alueeseen (kansallisen toimivallan alaan), ja valtiolla on oikeus päättää, ketkä ovat sen kansalaisia, sekä asettaa kansalaisuuden myöntämisen ehdot. Valtio ei voi asettaa kansalaisuuden määrittämisen ehtoja, jotka rikkovat sen sopimusvelvoitteita, kansainvälisen tapaoikeuden sääntöjä tai yleisesti tunnustettuja kansalaisuuteen liittyviä periaatteita.

Luonnollisten henkilöiden kohdalla kansalaisuus myönnetään yleensä kahden yleisen periaatteen perusteella: joko vanhemmilta perityn kansalaisuuden kautta (jus sanguinis) tai syntymän perusteella valtion alueella (jus soli). Nämä eivät sulje toisiaan pois, ja jotkin valtiot tunnustavat molemmat perusteet riittäviksi kansalaisuuden myöntämiseksi. Valtiot voivat myös myöntää kansalaisuuden toisen valtion kansalaiselle naturalisaation kautta. Prosessi liittyy usein henkilön vakiintuneeseen yhteyteen kansalaisuuden myöntävän valtion kanssa, esimerkiksi asumisen tai avioliiton kautta.

Naturilisaatio

Naturalisaation vapautta rajoitetaan tietyissä tilanteissa: vastoin tahtoa tapahtuva kansalaisuuden massamyöntäminen ihmisille, joilla ei ole yhteyttä valtioon, kansalaisuus, joka on hankittu petoksella tai lahjonnalla, tai kansalaisuuden myöntäminen kansainvälisten oikeudellisten velvoitteiden kiertämiseksi voidaan joissakin tapauksissa katsoa kansainvälisesti tehottomaksi. Useiden kansalaisuuksien hyväksyminen tai niiden rajoittaminen riippuu yleensä valtion sisäisestä lainsäädännöstä.

Oikeushenkilöiden kansalaisuus

Oikeushenkilöille, kuten yrityksille, kansalaisuus voidaan myöntää rekisteröinnin perusteella valtion alueella tai yrityksen johtopaikan sijainnin perusteella.

Suojaava periaate

Suojaavan toimivallan käsitettä ovat valtiot pitkään käyttäneet väittääkseen, että kun niiden elintärkeät edut ovat uhattuina, ne voivat vaatia toimivaltaa suojellakseen itseään, jopa tilanteissa, joissa kyseessä ovat ulkomaalaisten suorittamat teot, jotka on tehty valtion alueen ulkopuolella. Suojaava periaate on abstraktisti suhteellisen vakiintunut; suurin epävarmuus liittyy siihen, kuinka laajasti sitä voidaan soveltaa käytännössä ja minkä tyyppisiin tekoihin sitä voidaan käyttää.

Koska "elintärkeiden etujen" kategoria ei ole suljettu, valtiot ovat soveltaneet suojaavaa toimivaltaa laajaan joukkoon toimintoja, kuten:

1) Vakoilu,

2) Terrorismiin liittyvät toimet,

3) Huumeiden salakuljetus,

4)Väärän rahan painaminen,

5) salaliitto valtiopetoksen tai vallankaappauksen tekemiseksi,

6) panttivankien ottaminen,

7) lentokonekaappaukset,

8) laiton maahanmuutto tai ihmiskauppa, ja

9) hyökkäykset ulkomailla sijaitsevia diplomaattihenkilöstöjä vastaan.

Nulla poena sine lege

ei rangaistusta ilman pätevää lakia, ei rangaistusta ilman rikoslakia.

Passiivisen persoonan- periaate

Passiivisen persoonan" periaate, jonka mukaan valtio on oikeutettu käyttämään toimivaltaansa ulkomailla tehdyistä teoista, jos uhrit ovat sen valtion kansalaisia, joka vaatii toimivaltaa. Passiivisen persoonan periaate toimivallan perustana näyttää olleen elpynyt viime vuosina, kun valtiot ovat vaatineet passiivisen persoonan toimivaltaa universaalin toimivallan varianttina, usein vakavien ihmisoikeusloukkauksien yhteydessä. Periaate on vakiintunut sopimusoikeudessa. Valtiot ovat solmineet sopimuksia, jotka sallivat passiivisen persoonan toimivallan tiettyjen rikosten osalta, kuten panttivankien ottaminen, kaappaaminen ja terrorismi. Passiivinen persoonan toimivalta on kiistanalainen, koska se antaa valtiolle oikeuden laajentaa toimivaltaansa mihin tahansa tekoihin, jotka vaikuttavat sen kansalaisiin, ja siten se antaa muille valtioille vaikutelman, että niiden oikeusjärjestelmät ovat jollain tavalla riittämättömiä tai puutteellisia, samalla kun se antaa vaativalle valtiolle mahdollisuuden asettaa lakinsa ei-kansalaisille.

Yksityisoikeuden periaate

Ykseysoikeuden periaate on sellainen, että tietyn rikoksen vakavuus on niin vastenmielinen, että jokaisella valtiolla on laillinen intressi sen tukahduttamiseen. Kun tällaisia rikoksia tapahtuu, kaikilla valtioilla on toimivalta käsitellä epäiltyjä, riippumatta tekijöiden kansalaisuudesta, urheiden- kansalaisuudesta tai rikoksen tapahtumispaikasta.

Sopimuksiin perustuvat eksterrotoriaaliset toimivallan laajennukset

Sopimukset tarjoavat harmonisoidun määritelmän rikokselle tai rikosten joukolle, joita ne koskevat. Ne määrittelevät myös, että osapuolivaltiot ovat velvollisia säätämään tietyt rangaistukset kansallisessa lainsäädännössään rikoksista, jotka on tehty, ja toteuttamaan toimivaltansa kyseisiin rikoksiin tietyissä olosuhteissa.

Aut dedere aut judicare -periaatteesta

Aut dedere aut judicare -periaatteesta, joka velvoittaa osapuolivaltiot joko luovuttamaan epäillyn rikoksentekijän toisen osapuolen pyynnöstä, riippumatta hänen kansalaisuudestaan tai rikoksen tekemispaikasta, tai viemään asian käsiteltäväksi omiin viranomaisiin syyteharkintaan. Vaikka aut dedere aut judicare ei ole tavan oikeuden periaate, se sovellettiin äskettäin ICJ:ssa Obligation to Prosecute or Extradite -tapauksessa liittyen kidutuksen vastaisen sopimuksen 7 artiklaan.

Immuniteetit

Toimivallasta vapauttaminen, eli immuniteetti. Periaate kuvaa niitä oppeja, joita kansalliset tuomioistuimet ovat kehitelleet ajan myötä estääkseen suvereniteetin loukkaukset aina kun se on mahdollista. Immuniteetit pyrkivät estämään ulkomaisten tuomioistuinten toimivallan käytön toisen valtion, sen edustajien, virkamiesten tai diplomaattisten edustajien toimintaan liittyvissä asioissa, sekä estämään valtioiden välisten kiistojen ratkaisemisen ilman osapuolten suostumusta.

Immuniteetin rajoittaminen merkitsisi valtioiden alistamista oikeusvaltioajattelulle ja perusihmisoikeuksien edistämistä.

Immuunisuus ratione personae

immuunisuus ratione personae on laaja henkilökohtainen immuunisuus, joka ulottuu kaikkiin henkilön toimiin, olivatpa ne virallisia tai yksityisiä. Laajan immuunisuuden oikeutus löytyy siitä, miten ne liittyvät valtion puolesta harjoitettavaan toimintaan: nämä toimet katsotaan niin keskeisiksi kansainvälisten suhteiden hoidossa, että täydellinen henkilökohtainen immuunisuus on tarpeen. Immuunisuus ratione personae koskee sekä virallisia että yksityisiä toimia, sillä pelkkä mahdollisuus joutua vastaanottavan valtion tuomioistuimen tuomiovallan alaiseksi voisi häiritä virkamiehen virallisten tehtävien suorittamista. Immuunisuuksia on olemassa ainoastaan sen vuoksi, että ne helpottavat tiettyjen valtion virkojen täyttämistä, ja ne lakkaavat, kun virkamies jättää viran.

Immuunisuus ratione materiae

Rajoitetumpi immuunisuuden muoto, immuunisuus ratione materiae: virallisessa tai edustuksellisessa roolissaan suorittamiaan toimia ja niitä säätelee enemmän teon luonne kuin virkamiehen tai edustajan erityinen asema. Immuunisuus ratione materiae voi mahdollisesti koskea kaikkien valtion virkamiesten tekemiä toimia, ja se säilyy jopa sen jälkeen, kun virkamies on jättänyt viran, koska se liittyy valtion puolesta suoritettuihin toimiin.

Valtion teko ja ei-tuomittavuus

Periaatteen mukaan valtion tuomioistuinten ei tulisi tuomita toisen valtion toimintaa, vaikka se tapahtuisi sen alueella. Näin ollen nämä kaksi doktriinia suojaavat ulkomaista valtiota tuomioistuimen käsittelyltä paikallisessa tuomioistuimessa, ellei se ole antanut suostumustaan. Jos valtiolle myönnetään immuniteetti sen suvereniteetin ja itsenäisyyden perusteella kansainvälisen lain mukaan, se vapauttaa sen tuomioistuinten toimivallasta ulkomailla, vaikka syytetty ei olisi valtio.

"Valtion" määritelmä immuunisuusoikeudessa

YK:n sopimuksen 2 artiklan 1 kohdan b alakohdassa määritellään valtio immuunisuusoikeuden kannalta seuraavasti, ja tämä määritelmä näyttää heijastavan kansainvälisen tavanomaista oikeutta:

Valtio ja sen eri hallintoelimet: Vastaava valtio voi luopua immuuniudestaan ja alistua vapaaehtoisesti foorumivaltion tuomioistuimen toimivallan piiriin. Luopuminen voi olla eksplisiittistä, mutta se voi myös olla implisiittistä tietyissä olosuhteissa, esimerkiksi suostumalla tuomioistuimen toimivallan piiriin etukäteen kirjoitetulla sopimuksella, aloittamalla itse oikeudenkäynnin tai ryhtymällä toimenpiteisiin käynnissä olevassa oikeudenkäynnissä. Liittovaltion osavaltiot (kuten provinssit tai osavaltiot) tai valtion poliittiset alayksiköt (kuten kunnat), jotka ovat oikeutettuja suorittamaan toimia suvereenin vallan puitteissa ja jotka toimivat tässä kapasiteetissa. Valtion virastot tai muut välineet, siinä määrin kuin ne ovat oikeutettuja suorittamaan ja tosiasiallisesti suorittavat toimia suvereenin vallan puitteissa. Eniten merkitystä on valtion harjoittaman toiminnallisen kontrollin aste viraston tai välineen yli sekä se, toimiiko se valtion puolesta. Yksilöt, jotka toimivat valtion edustajina, ja joiden immuunisuus voi säilyä sen jälkeen, kun he ovat jättäneet viran.

Suvereenit teot (acta jure imperii)

Suvereenit teot (acta jure imperii) ovat sellaisia, jotka luonteensa puolesta liittyvät suvereenin vallan käyttöön, ja näin ollen valtio on oikeutettu vaatimaan immuunisuutta niihin liittyen.

Diplomaattiset immuunisuudet valtioiden välillä

Diplomaattisen lain säännöt muodostavat itsenäisen järjestelmän, joka toisaalta asettaa vastaanottavan valtion velvollisuudet diplomaattisten lähetystöjen ja niiden edustajien tilojen, etujen ja immuunisuuksien suhteen, ja toisaalta ennakoivat mahdolliset väärinkäytökset lähetystön jäsenten taholta ja määrittävät vastaanottavalle valtiolle välineet tällaisten väärinkäytösten torjumiseksi. Yhteensä eri sopimukset muodostavat kattavan viitekehyksen diplomaattisille suhteille, tasapainottaen sekä lähettävän että vastaanottavan valtion intressejä diplomaattisuhteiden järjestelmän säilyttämiseksi.

Diplomaattinen immuniteetti

Diplomaattisen lähetystön tehtäviin kuuluu lähettävän valtion etujen ja kansalaisten edustaminen, edistäminen ja suojeleminen, sekä tiedonvaihto ja ystävälliset suhteet. Valtiot eivät ole velvollisia ylläpitämään diplomaattisia suhteita; ne perustuvat lähettävän ja vastaanottavan valtion välistä vastavuoroista suostumusta. Diplomaattisen lähetystön päällikkö ei voi saada akkreditointia yksipuolisesti lähettävältä valtiolta, vaan hänen on saatava vastaanottavan valtion etukäteinen suostumus (agrément). etukäteinen suostumus voidaan peruuttaa milloin tahansa ilman, että syitä tarvitsee antaa. Kun diplomaattinen lähetystö on perustettu, se nauttii tietyistä etuoikeuksista ja mukavuuksista.

Diplomaattisten tilojen loukkaamattomuus - erga omnes -velvoite

Vastaanottava valtio ei ole vain estetty tulemasta diplomaattiseen lähetystöön ilman suostumusta, vaan sen on erityisesti huolehdittava siitä, että se suojaa lähetystön tilat tunkeutumiselta. Tämä on ehdoton velvoite.

Konsulaarinen immuniteetti

Konsulin tehtävä on toimia lähettävän valtion edustajana laajemmin hallinnollisissa ja teknisissä asioissa, jotka ovat usein yksityisiä luonteeltaan.

Valtion vastuu

Kansainvälisessä oikeudessa termi "vastuu" on pitkään ymmärretty tarkoittavan sitä, kuinka vika tai syyllisyys voidaan liittää oikeudelliseen toimijaan kansainvälisen oikeusvelvoitteen rikkomisesta. Vastuu on oikeuden välttämätön seuraus. Kaikki kansainväliset oikeudet tuovat mukanaan kansainvälisen vastuun. Vastuu johtaa velvollisuuteen tehdä hyvityksiä, jos kyseinen velvoite ei täyty. Vastuu on saanut ajan myötä vakiintuneen merkityksen kansainvälisessä oikeudessa.

Kansainvälinen väärä teko

Kansainvälinen väärä teko" määritellään toiminnaksi tai laiminlyönniksi, joka: (a) on valtiolle kuuluvassa vastuussa, ja (b) rikkoo kyseisen valtion kansainvälistä velvoitetta. Tämä sääntö on pitkään tunnustettu tuomioistuinten ja välimiesmenettelyjen päätöksissä kansainvälisen oikeuden tapana.

Attribuutio

Attribuution käsite määrittelee, milloin valtion ei yleensä tarvitse kantaa vastuuta, kuten yksityisten toimijoiden (kuten kansalaistensa tai kotimaisten lakien alaisuudessa toimivien yritysten) toiminnasta. Attribuution käsite kannustaa kansainvälisen lain sääntöjen noudattamiseen luomalla linkin vastuun ja valvonnan tai ohjauksen välille. Tietyissä olosuhteissa valtio voi olla vastuussa yksityisten toimijoiden teon estämättömyydestä tai vastuullisten yksilöiden rankaisemattomuudesta. Virallisen henkilön toiminnan attribuutio on täysin erillään kysymyksestä, voiko virallinen henkilö omalla toiminnallaan sitoa valtion kansainvälisiin velvoitteisiin. Vaikka vain tietyt korkeat virkamiehet tai ne, jotka toimivat nimenomaisella tai oletetulla valtuudella, voivat sitoa valtion, minkä tahansa valtion virkamiehen, vaikka hän olisikin matalassa asemassa, toiminta voidaan liittää valtioon, jos se myös muodostaa kansainvälisen väärän teon.

Valtion elinten toiminta (de jure tai de facto)

ARSIWA:n 4 artiklassa esitetään sääntö, jonka mukaan valtion elimen toiminta katsotaan valtion teoksi kansainvälisen lain mukaan. Tämä on "valtion vastuulain kulmakivi". Näin ollen valtion elimen, minkä tahansa tyyppisen ja missä tahansa hierarkian tasossa olevan, toiminta - mukaan lukien henkilö tai entiteetti, jolla on tämän aseman mukaan laillinen asema valtion lainsäädännössä - katsotaan valtion teoksi. Tämä pätee riippumatta elimen asemasta valtion hierarkiassa. 4 artiklan sääntö koskee yleensä niitä elimiä, joita kansalliset lait kutsuvat de jure -elimiksi. Periaate määritellään laajasti ja ne sisältävät esimerkiksi: poliisien teot; sotilaiden ja muiden valtion asevoimien jäsenten teot (ellei niitä ole asetettu toisen valtion tai entiteetin käyttöön); liittovaltion valtion alueelliset jaoset (esim. osavaltiot); sekä lainsäädäntöelinten ja tuomioistuinten toimet. Riittää, että valtion elin toimii virallisessa roolissa tai "viranomaisten valtuuksilla", jotta sen toimet voidaan liittää valtioon.

De facto elimet

Yksityisten toimijoiden toimet voidaan rinnastaa valtion elimiin "de facto eliminä", edellyttäen, että nämä henkilöt, ryhmät tai entiteetit toimivat "täydellisessä riippuvuudessa" valtiosta, jonka välineenä ne ovat lopulta pelkästään. Tällöin on oikeutettua katsoa pelkän oikeudellisen aseman lisäksi myös elinten toimintaa ja niiden todellista suhdetta valtioon, johon ne ovat niin läheisesti liitettyjä.

Henkilö tai elin, joka käyttää valtion hallinnollista valtaa

Valtiot voivat toimia myös valtion elinten ulkopuolelta, kuten riippumattomien virastojen, puolivaltiollisten toimijoiden tai tietyissä tapauksissa yritysten kautta. ARSIWA:n 5 artiklan mukaan sellaisen henkilön tai elimen toiminta, joka ei ole valtion elin, mutta joka: (1) on valtion sisäisen lain mukaan saanut toimekseen hallinnollisia valtuuksia, ja (2) on toiminut näissä valtuuksissaan, voidaan liittää valtioon. Nykyään monet valtion toiminnot on ulkoistettu tai delegoitu, kuten yksityisten turvallisuusyritysten toiminta vankilavartijoina tai yksityisten lentoyhtiöiden suorittamat tietyt maahanmuuttoprosessit. Näihin voidaan liittää lisäksi yksityisten tai yksityistettyjen yritysten toiminnan, jotka säilyttävät tiettyjä julkisia tai sääntelytoimintoja.

Vastuu toimista- ultra vires

Valtiolle voidaan myös liittää vastuuta, jos valtion elimet, agentit tai hallinnollista valtaa käyttävät henkilöt tekevät teon, joka on ultra vires (ylittää valtion toimivallan) tai rikkoo valtion ohjeita. Peruslogiikka perustuu siihen, että valtio ei voi piiloutua sen taakse, että se olisi saattanut antaa toimijoilleen erilaisia ohjeita. Toisin sanoen valtio on vastuussa elimistään ja entiteeteistään, joiden kautta se toimii. Periaate pätee myös silloinkin, kun elin tai elin on ilmeisesti tottelematon ohjeilleen tai ylittänyt valtuutensa, kuten jos sotilasvirkailija tekee kansainvälisen rikoksen tai valtion ministeri sallii lahjuksen maksamisen.

Muut olosuhteet, joissa valtio voi olla vastuussa

Yleisesti ottaen valtio ei ole vastuussa muiden toimijoiden teoista, jotka eivät toimi sen valvonnassa eivätkä ole sen elimiä tai agenteja.

Toimet valtion ohjauksessa tai valvonnassa

Henkilön tai henkilöryhmän toiminta voidaan liittää valtioon, jos he "toimivat valtion ohjeiden mukaan tai sen ohjauksessa tai valvonnassa suorittaessaan toimintaa".

'Diligentia quam in suis'

Valtio on velvollinen harjoittamaan vain sen tason valvontaa, joka vastaa sen käytettävissä olevia resursseja. Valvonnan, jota kansainvälisen lain näkökulmasta valtio on velvollinen harjoittamaan, voidaan luonnehtia 'diligentia quam in suis'.

Vastuu toisen valtion toimista

Valtion vastuu voi tulla kyseeseen toisen valtion toimista, on jos valtio on jollain tavalla osallisena toisen toimijan toiminnassa. Vastuuta voi syntyä seuraavissa tilanteissa: (a) valtio avustaa toista toimijaa rikkomaan molemmille valtioille kuuluvan velvoitteen. Avun tai avustuksen on oltava merkittävää, ja valtio on vastuussa avustuksestaan, ei itse rikkomuksesta; (b) jos valtio käyttää ohjausta tai valvontaa toisen toimijan yli, jolloin valtio on vastuussa itse rikkomuksesta; (c) jos valtio pakottaa toisen toimijan rikkomaan molemmille valtioille kuuluvan velvoitteen, jolloin valtio on vastuussa rikkomuksesta; tai (d) jos kansainvälisen järjestön jäsenvaltio kiertää kansainvälisen velvoitteen saaden järjestön toimimaan niin, että jos toiminta olisi ollut valtion itsensä tekemä, se olisi ollut rikkomus. Kaikissa neljässä tilanteessa valtiolla on oltava tieto toisen toimijan väärinkäytöksistä, ja toiminta on ollut väärin, jos valtion itsensä suorittamana. Kansainvälisten järjestöjen vastuuta voidaan käsitellä samankaltaisissa tilanteissa. On tärkeää korostaa, että valtio on vastuussa vain omasta väärinkäytöksestään.

Kansainvälisen velvoitteen rikkominen

Vaikka teko voitaisiin liittää valtioon, kansainvälinen vastuullisuus ei voi tulla kyseeseen, ellei ole rikottu kansainvälistä velvoitetta. Jos valtion toiminta aiheuttaa merkittävää vahinkoa tai haittaa, vastuuta ei voida asettaa, ellei ole rikottu kansainvälistä velvoitetta, vaikka toiminta rikkoisikin valtion kansallista lakia. Lisäksi ellei erityistilanteissa, joissa tietty velvoite määrää toisin, kansainvälisessä oikeudessa ei ole yleistä tiukan vastuuvapauden järjestelmää. Kansainvälinen velvoite sitoo valtiota rikkomuksen hetkellä, jotta kansainvälinen vastuullisuus voi toteutua. ARSIWA:n 14 artiklan mukaan rikkomus tapahtuu silloin, kun teko tapahtuu, ellei se ole "jatkuvaa luonteenomaista", jolloin rikkomus kestää koko sen ajan, kun väärä teko jatkuu. Näin ollen kansainvälisen velvoitteen rikkomusta ei ole silloin, kun teko on tapahtunut ennen velvoitteen voimaantuloa, vaikka sen vaikutukset jatkuisivat.

Jos rikkomus jatkuu velvoitteen voimaantulon jälkeen, kuten omaisuuden takavarikoiminen ilman muodollista pakkolunastusta, valtio on vastuussa kaikista rikkomuksista velvoitteen voimaantulon jälkeen.

Vahingon tai haitan olemassaolo

Periaatteen mukaan vahingon tai haitan olemassaolo ei ole edellytys kansainväliselle vastuullisuudelle. Ellei tietty ensisijainen sääntö vaadi erityistä vahinkoa tai loukkaantumista, riittää, että kansainvälisesti väärä teko on olemassa ja se voidaan liittää valtioon tai kansainväliseen järjestöön.

Oikeudenvastaisuuden poissulkevat olosuhteet

Kansainvälinen oikeus tunnustaa olosuhteet, jotka poissulkevat oikeudenvastaisuuden, jolloin teko, joka normaalisti olisi kansainvälisesti väärin, ei ole sitä tällaisissa tilanteissa. Näissä olosuhteissa kansainvälistä vastuuta ei synny. Ne ovat verrattavissa puolustuksiin tai oikeutuksiin kansallisessa oikeudessa. Oikeudenvastaisuuden poissulkeva olosuhde on oikeutus tietylle käytökselle tietyssä tilanteessa. Se ei luo poikkeusta asiaankuuluvalle kansainväliselle velvoitteelle, joka jatkaa soveltumistaan. Valtio tai kansainvälinen järjestö ei voi vedota mihinkään oikeudenvastaisuuden poissulkevaan olosuhteeseen peremptorisen normin rikkomuksen oikeuttamiseksi. Jos oikeudenvastaisuuden poissulkeva olosuhde päättyy, valtio menettää oikeutuksensa oman väärän toiminnan oikeuttamiseen. Jos se ei lopeta toimintaansa, sen oma vastuu voi tulla ajankohtaiseksi.

Suostumus

Valtio voi antaa pätevän suostumuksen sille, että toinen valtio toimii tavalla, joka muuten olisi kansainvälisesti väärin ilman tätä suostumusta. Esimerkiksi valtio voi antaa luvan toiselle valtiolle käyttää ilmatilaansa tai puuttua sotilaallisesti sen alueelle, esimerkiksi tukahduttaakseen kapinan. Suostumus ei kuitenkaan ole rajaton. Jos teko ylittää annetun suostumuksen rajat, sitä ei voida oikeuttaa alkuperäisellä suostumuksella. Lisäksi suostumus on tulkittava tiukasti. Suostumus ei voi estää peremptoristen normien soveltamista: valtio ei voi valtuuttaa toista valtiota toteuttamaan kidutusta tai kansanmurhaa, koska tällainen suostumus ei ole "pätevä". Jos velvoite on useampaa osapuolta kohtaan, suostumus poissulkee oikeudenvastaisuuden vain suostuvan osapuolen osalta, eikä se voi oikeuttaa kansainvälisen velvoitteen rikkomista suostumattomien osapuolten osalta.

Itsepuolustus

Valtio voi jopa käyttää voimaa toista valtiota vastaan itsepuolustuksessa, mikä on "luontainen" oikeus, joka on tunnustettu Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan 51 artiklassa. Tällaisen voiman on täytettävä tarpeellisuuden ja suhteellisuuden vaatimukset, jotta se pysyy itsepuolustuksen rajoissa.

Yk:n perusoikeuskirjan 51 artiklan mukaan, jos jokin Yhdistyneiden Kansakuntien jäsen joutuu aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, ei mikään tämän peruskirjan säännös saa rajoittaa sen luonnollista oikeutta erilliseen tai yhteiseen puolustautumiseen, kunnes turvallisuusneuvosto on ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi. Ne toimenpiteet, joihin jäsenet ovat ryhtyneet käyttäessään tätä puolustautumisoikeutta, on heti ilmoitettava turvallisuusneuvostolle, eivätkä ne saa millään tavoin vaikuttaa turvallisuusneuvoston tämän peruskirjan mukaiseen oikeuteen ja velvollisuuteen ryhtyä kulloinkin niihin toimenpiteisiin, joita se pitää tarpeellisina kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi tai palauttamiseksi.

Vastatoimet

Vastatoimet ovat pakottamattomia toimia, jotka olisivat tavallisesti väärin, mutta jotka oikeutetaan "voimassa olevana itseapu-tekona" vastauksena toisen kansainvälisesti väärään tekoon.

Kansainvälinen oikeus asettaa useita menettelyllisiä ja aineellisia ehtoja sille, että teko voidaan luokitella vastatoimeksi: 1) se on tehtävä vastauksena toisen valtion aiempaan väärään tekoon, joka on kohdistettu loukatun valtion alueelle; 2) loukattu valtio on vaatinut väärintekijävaltiota lopettamaan väärän käytöksensä tai korvaamaan vahingon; 3) vastatoimen on oltava suhteessa kärsittyyn vahinkoon; 4) sen on oltava peruutettavissa, sillä sen tarkoituksena on vain saada väärintekijävaltio noudattamaan kansainvälisiä velvoitteitaan; 5) se on lopetettava heti, kun väärintekijävaltio noudattaa velvoitteitaan.

Suurtehoinen este (force majeure)

Suurtehoinen este (force majeure) on pitkään viitannut tilanteisiin, joissa valtio on voimaton toimimaan sellaisten ennakoimattomien tapahtumien vuoksi, jotka ovat kokonaan sen hallinnan ulkopuolella ja jotka tekevät sen velvoitteiden täyttämisestä käytännössä mahdotonta. Esimerkkejä tästä ovat luonnonkatastrofit, kuten maanjäristykset, tulvat tai kuivuus, tai ihmisen aiheuttamat tekijät, kuten valtio, joka toteuttaa tuhoisia sotatoimia toisen valtion alueella. Korostetaan sitä, että valtio ei voinut valita eikä olisi voinut vastustaa tapahtumaa tai välttää rikkomusta. Suurtehoisen esteen soveltamiskynnys on hyvin korkea. Lisäksi suurtehoista estettä ei voida vedota tilanteissa, joissa valtio on itse aiheuttanut tai lietsonut kyseisen tilanteen, eikä sitä voida vedota tilanteissa, joissa valtio on omilla toimillaan hyväksynyt riskin siitä, että tapahtuma voi toteutua, esimerkiksi epäonnistumalla ennakoimaan ennalta arvaamattomia tilanteita.

Hätätila

"Hätätila" viittaa tilanteisiin, joissa toiminnan tekijällä ei ollut muuta mahdollisuutta pelastaa omaa elämäänsä tai muiden vastuulleen annettujen henkilöiden henkeä.

Välttämättömyys

Välttämättömyys kattaa toiminnan, joka on "ainoa keino valtiolle suojella olennaista etua vakavalta ja välittömältä vaaralta". Koska "olennaisen edun" määritelmän subjektiivinen luonne on laaja ja sillä on ilmeinen väärinkäytön mahdollisuus, ILC on asettanut välttämättömyyden väitteelle tiukat ehdot:

1)toiminta on oltava valtiolle ainoa mahdollinen keino; 2)väite ei saa vakavasti heikentää muiden valtioiden tai kansainvälisen yhteisön kokonaisuuden olennaista etua; 3) asiaankuuluva velvoite ei saa sulkea pois välttämättömyyden väitettä; ja 4) valtio, joka vetoaa välttämättömyyteen, ei saa olla osallisena tilanteen aiheuttamiseen. Välttämättömyys voi olla ehto sille, että itsepuolustus voidaan pätevästi ottaa käyttöön; se voi myös olla oikeudenvastaisuuden poissulkeva olosuhde; ja aseellisen konfliktin oikeudessa on samankaltainen käsite "sotilaallisesta välttämättömyydestä".

Suhteellisuus

Suhteellisuus on samankaltainen avoin käsite, jota sovelletaan kansainvälisessä oikeudessa, mutta se edellyttää eri arviointeja riippuen siitä, missä sitä käytetään.

Erga omnes

Kansainvälisessä oikeudessa Erga omnes tarkoittaa "kaikkia kohtaan" tai "kaikkia velvoitteita". Määritelmä viittaa oikeuksiin tai velvollisuuksiin, joita valtioilla on kaikkia kansainvälisen yhteisöjä kohtaan, ei vain tiettyjä valtioita kohtaan tai osapuolia kohtaan. Erga omnes-velvoitteet koskevatkaikkia kansainvälisiä subjekteja, kuten valtioita, riippumatta siitä ovatko ne osapuolia tietyissä konflikteissa tai sopimuksissa. Näihin velvoitteisiin liittyvä oikeus loukkaantuu, kun mikä tahansa valtio rikkoo näitä oikeuksia. Erga omnes periaate tunnustettiin kansainvälisessä tuomioistuimessa (ICJ). Velvoite on erityisen tärkeä kansainvälisen yhteisön perustavanlaatuisen edus vuoksi.

Erga omnes periaatteista merkittävimpiä ovat seuraavat: 1) kielto harjoittaa kansanmurhaa, 2) orjuuden ja rotusyrjinnän kieltäminen, 3) valtioiden oikeus itsemääräämiseen sekä 4) kansainvälisen humanitaarisen oikeuden kunnioittaminen vakavissa rikkomuksissa. Erga omnes antaa valtioille ja kansainvälisille toimijoille oikeuden toimia rikkomusten estämiseksi sekä seuraamusten määräämiksesi. Erga omnes periaate on kaikilta osiltaan sitova, mikä tahansa valtio voi vedota rikkomukseen ja nostaa kansainväliseen oikeudelliseen käsittelyyn asian.

Vastuullisuuden vetoaminen ei-vahingoittuneiden osapuolten toimesta

Monet monenväliset sopimukset pyrkivät suojelemaan laajempia kollektiivisia etuja, kuten perusoikeuksia, ympäristöä, avaruustilaa ja merenkulun hallintaa. Ensinnäkin ei-vahingoittuneen valtion asema on rajoitettu joko rikkomukseen: (a) velvoitteesta, joka on annettu valtioiden ryhmälle kollektiivisen edun suojelemiseksi; tai (b) velvoitteesta, joka on annettu kansainväliselle yhteisölle kokonaisuudessaan. Toiseksi ei-vahingoittuneelle valtiolle tarjottavat korvaukset ovat rajoitetumpia. Se voi vaatia vain väärän teon lopettamista, mukaan lukien takuita ja varmuuksia sen toistumattomuudesta, tai vahingonkorvausta, mutta vain vahingoittuneen osapuolen edun mukaisesti.

Keskeyttäminen

Keskeyttämisvelvoite edellyttää, että väärinkäytöksestä vastuussa oleva osapuoli lopettaa lainvastaisen teon ja, kun se on tarpeen, tarjoaa asianmukaiset vakuutukset ja takuut siitä, ettei tekoa toisteta. Tällaiset toimenpiteet ovat olemassa turvaamaan osapuolten välinen tuleva suhde sekä heidän välisensä muut velvoitteensa.

Valtion suvereenisuus

Periaate, jonka mukaan valtioilla on tunnustettu valta alueellaan ja oikeus hallita itseään ilman ulkopuolista puuttumista. Valtioilla on vapaus päättää itsenäisistä suhteistaan toisiin valtioihin ja kansalaisiin järjestöihin.

Universaali lainkäyttöalue

Periaate, jonka mukaan valtiot voivat asettaa syytteeseen henkilöitä vakavista kansainvälisen oikeuden vastaisista rikoksista riippumatta rikoksen tekopaikasta tai tekijöiden tai uhrien kansallisuudesta.

Jasmin on kommentoinut Jennin tekemää osuutta kohdassa pöytäkirjat.